Ilmastoaktivistien tempaukset taidehistorian mestariteoksia töhrimällä, niihin liimautumalla ja konsertteja keskeyttämällä ovat olleet murheellista seurattavaa. Tavoitteiden tärkeys ja keinojen typeryys tuntuvat olevan jyrkässä ristiriidassa, eikä vandalismia voi pyhittää jaloilla päämäärillä. Murheellista se on siksikin, että näin aktivistit menettävät heitä kohtaan tunnetut sympatiat, eikä tempauksilla todennäköisesti ole mitään vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon. Kukaan vastuullinen ihminen ei kiistä ilmastotoimien välttämättömyyttä, mutta kulttuuristen aarteiden kimppuun käyminen ei ole keino niiden ajamiseen.
Ilmastoteemat ja muut aktivistiset pyrkimykset ovat lisääntyneet myös musiikissa. Se on hyvä niin kauan, kun jaksetaan luottaa taiteen omiin keinoihin, jotka ulottuvat yli yksinkertaistavien pamflettien ja poliittisen pelaamisen. Klassikoista voi kaivaa niissä piilossakin ollutta yhteiskunnallista potentiaalia, mutta suurin vastuu on tietenkin luovalla puolella. Kolumnistimme Kimmo Hakola pohtii tässä lehdessä sitä, miten hän säveltäjänä voisi herättää ihmisiä vastuulliseen tulevaisuuteen. Ekologisia aiheita on musiikki – varsinkin suomalainen – täynnä, mutta riittääkö se vaatimaan tekoja luonnon puolesta?
Taiteen ei tarvitse kilpailla uutisten kanssa.
Kantaaottavuuden puutteesta ei voi säveltäjiä syyttää. Kalevi Aho on käsitellyt yhteiskunnallisia teemoja jo pitkään, Heinz Juhani Hoffmann on tehnyt oopperoita kansannoususta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja muista rankoista aiheista ja Ville Raasakka protestoinut metsähakkuita ja saastumista vastaan – vain muutamia mainitakseni. Kaija Saariahon ja Sofi Oksasen Innocence veti rankasta aiheestaan huolimatta Kansallisoopperassakin esitykset täyteen, ja voi vain jännityksellä odottaa reaktioita, kun teos saapuu Amerikkaan, jossa sen teema, kouluampumiset, on päivänpolttava. Väkivallalla ei siinä mässäillä, vaan fokus on sen syissä ja traumatisoituneessa mielessä – juuri niin monitasoisesti kuin vain oopperassa on mahdollista.
Mikä käytännön vaikutus tällä kaikella sitten on? 1960-luvulla kantaaottavuus musiikissa kiteytyi eurokommunismia ja pasifismia edustaviin säveltäjiin kuten Luigi Nonoon ja Hans Werner Henzeen, mutta saivatko he edistettyä sosiaalista oikeudenmukaisuutta? Venäjän hyökkäyssota ja sen aiheuttama huoli maailmanrauhasta ovat vielä niin päällä, että tuntojen purkautumista taiteessa täytyy vielä odottaa. Toistaiseksi sota on tuottanut ison joukon ukrainalaisten teosten esityksiä, ja hyvä niin. Ydintuho-sävellyksiä on toki jo varastossakin – eri asia sitten, miten ne ihmisiä auttavat. Taiteen ei tarvitse kilpailla uutisten kanssa. Tärkeämpää on näyttää tie eteenpäin.
Esittävien taiteiden voima on paitsi teosten sisällöissä niin myös esityksessä, joka kokoaa ihmiset kokemaan yhteisiä asioita ja hengittämään samaa ilmaa. Striimaus on taiteen demokratisoimisen keino, joka ainakin isojen toimijoiden on suoranainen pakko ottaa valikoimaansa, mutta se ei korvaa elävän nyt-hetken magiaa. Samalla sosiaalinen media antaa taiteilijalle mahdollisuuksia lähestyä ihmisiä myös substanssin ja yhteiskunnallisen keskustelun kautta eikä vain mairein mainoslausein ja Instagram-kuvin. Tässä lehdessä esiteltävä Hilary Hahn on siitä hyvä esimerkki.
Rondo toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta!
Harri Kuusisaari