sunnuntai marraskuu 27. 2022

Tinkimättömästi ja laatu edellä
T

Olen aina ollut sitä mieltä, että säveltäjien, muusikoiden ja alan yhtyeiden syntymäpäivät eivät ole suuria uutisia sinänsä saatikka perusteita kokonaiselle ohjelmasuunnittelulle – siihen pitäisi löytyä motiivit sisällön ja ideoiden ajankohtaisuudesta. Mutta on myönnettävä, että klassisen musiikin kyky lyödä läpi valtamediassa on heikentynyt niin, että se ansaitsee jokaisen sankarinsa, joka pystyy tuomaan alalle huomiota. Taidelaitoksille, yhtyeille ja festivaaleille merkkipäivä antaa paitsi kätevän markkinointivälineen niin myös mahdollisuuden artikuloida historiaansa ja identiteettiään ja sen kautta olemassaolon oikeutustaan. Sellainen on aina tarpeen.

Tänä syksynä näitä sankareita on ollut jonoksi asti. 70 vuotta täyttäneen Kaija Saariahon merkitystä esikuvana ja rohkaisuna säveltäville naisille ei voi yliarvioida, mutta ehkä vielä oleellisempaa on se, mitä on hän tehnyt sukupuolesta riippumatta. Hänen nöyrä tapansa asennoitua uraan ja maineeseen (ykkönen ”maailman tärkein elossa oleva säveltäjä” -äänestyksessä yms.) kelpaa malliksi siinä, miten ura-ajattelun pitää jäädä sivuun etiikan, tinkimättömän laadun ja uuden etsimisen rinnalla. Harva säveltäjä kunnostautuu mesenaattina, mutta Saariahon lahjoitus Musiikkitalon uruille voi oikeasti muuttaa musiikkikulttuuria, jos ainutlaatuisen soittimen kaikki mahdollisuudet osataan hyödyntää.

Myös visionäärejä kaivattaisiin.

50 vuotta täyttävä Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri kelpaa samanlaiseksi esimerkiksi laatu edellä -ajattelusta ja myös omanlaisen identiteetin tärkeydestä. Se kuuluu soinnissa ensimmäisestä äänen alukkeesta lähtien ja jatkuu tyylikysymyksiin, ohjelmistoon – kaikkialle. Se tuskin olisi ollut tässä mitassa mahdollista ilman yhden rakentajan, Juha Kankaan kädenjälkeä. Siitä syntyi vaistomainen tapa reagoida yhdessä, joka on jatkunut myös nykyään, kun sisäinen dynamiikka on muuttunut paljon demokraattisemmaksi. Ja se työ perustui hikiseen harjoittamiseen ja perfektionismiin. Olisiko tässä jotain opittavaa nyt, kun orkesterit purkavat maestro-myyttiä ja panostavat mukaviin yhteistyökumppaneihin ja muusikko-liidaajiin? Turhia hierarkioita poistamalla voi motivoida soittajia ottamaan itse vastuuta. Se toimii, jos perusta on kunnossa, mutta vaaniko tässä myös mukavuudenhalun ansa? Myös visionäärejä kaivattaisiin.

Yksittäisten tulisielujen rooli on ollut suuri myös siinä, että Helsingin tuomiokirkon poikakuoro Cantores Minores on 70 vuoden ajan päässyt tuomaan Suomeen keskieurooppalaista poikakuoroperinnettä, jonka juuret ulottuvat vuosituhannen taakse. Kyseessä on ainutlaatuinen instrumentti polyfonisen musiikin palvelukseen, ja siihen liittyy myös syvällinen koulutustraditio. Keskieurooppalaisia internaatteja on vähän vaikea kuvitella Suomen ilmapiiriin, mutta kuoroluokkien saaminen osaksi koululaitosta on hyvä idea. Onkin ihmeellistä, että tästäkin on Suomessa saatu aikaan periaatteellinen tasa-arvokysymys, vaikka tyttökuorot voitaisiin ottaa tasavertaisena mukaan systeemiin. Se kertoo sivistyksen puutteesta ja kyvyttömyydestä nähdä musiikin merkitystä nuoren kasvamisessa.

Lisää syntymäpäiviä tulee koko ajan – varsinkin puolivuosisadan juhlintaa, koska 1970-luku oli Suomen musiikkielämässä kiivasta rakennusaikaa. Paljon syitä pohtia, keitä olemme ja minne olemme menossa.

Harri Kuusisaari

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia