Saaristo-ooppera esitti Turun Logomossa syyskuussa Viktor Ullmanin Peter Kienin librettoon kirjoittaman oopperan Der Kaiser von Atlantis (Atlantiksen keisari). Se hakee syntyhistoriansa kiinnostavuudessa vertaistaan, onhan se kirjoitettu Theresienstadtin keskitysleirillä 1943; kantaesitys tosin tapahtui vasta 1975.
Teoksen genesiksen ei kenenkään tietenkään pidä antaa sumentaa arvostelukykyään, olipa se miten kiehtova tai koskettava hyvänsä, sillä taiteelliset kriteerit ovat voimassa tässäkin. Keskitysleiriolosuhteet on silti toki otettava huomioon.
Taiteen pontimena toimii ympäröivä maailma, mutta leirin vangit tuskin saattoivat pukea arkeaan ja kokemuksiaan taiteeksi suoraviivaisesti; se olisi varmaankin silkkaa itsemurhaa. Kuten monesti ennen natsihallintoa ja sen jälkeen on keinovaraksi noussut satiiri, jonka turvin saadaan sanotuksi yhtä ja toista ilman, että se antaa valtaa pitäville suoraa mahdollisuutta käyttää sensuuria.
Ullmannin Kaiser on satiiri kuvitteellista vihollista vastaan sotaa käyvästä Keisari Overallista, jota ei ole vuosiin nähty. Vihollista ei missään vaiheessa personoida eikä sodan syytä tai merkitystä millään kohdin paljasteta. Olennaista on, että sitä käydään ja että kaikki kansalaiset ovat siihen sitoutuneet.
Allegoristen hahmojen – Kovaääninen, Rumpali, Sotilas, Harlekiini, Kuolema, Bubikopf ja Keisari – maailman mullistaa tieto siitä, että uuden lääkkeen ansiosta sotilaat eivät enää kuolekaan. Vähän myöhemmin alkaa esiintyä kapinointia ja sekavuutta, ja rintamalla taistelijat lakkaavat tappamasta toisiaan alkaen unelmoida rauhasta.
Satiirisesta luonteestaan huolimatta Kaiser kertoo varsin kauniin ja lohdullisen tarinan. Kuolema on jo aiemmin menettänyt keskeisen työvälineensä itkun, samoin hänen vastapelurinsa Harlekiini naurun. Kaiken hävittyä tilalle on luotava uutta.
Ullmannin ja Kienin teoksella on selvät linkkinsä brechtiläiseen musiikkiteatteriin, vaikkakin musiikki on huomattavasti monisyisempää kuin esimerkiksi Eislerin. Ullmann ei kuitenkaan emmi mukavasti svengaavan schlagerin sijoittamista musiikin vuohon – tosin hienovaraisin keinoin etäännytettynä.
Ooppera päättyy selvään luterilaiseen koraaliin, joka muistutti murrettuine sointuineenkin Lutherin tuttua Jumala ompi linnamme –virttä.
Päivi Nisulan johtaman Saaristo-oopperan ja kapellimestari Jaakko Kuusiston sekä valikoitujen turkulaismuusikoiden voimin musisoitu esitys sai partituurista olennaisen esille heikonlaisissa akustisissa olosuhteissa Logomossa. Ohjaaja Pertti Sveholm ei etsinyt turhaa touhua näyttämölle vaan keskittyi hiukan hajanaisen draaman esille nostamiseen niukkuudenkin ehdoilla.
MATTI LEHTONEN