Pekka Hakon ja Kimmo Korhosen Elämän mosaiikki esittelee Sibeliuksen enemmän ihmisenä kuin säveltäjänä. Tarinat ovat tuttuja, mutta on muistettava että aina löytyy ihmisiä, jolle ne ovat uusia.
Pätevää ja helppolukuista kuvakirjaa Sibeliuksesta ei ole ilmestynyt sitten Hannu-Ilari Lampilan Sibelius-kirjan vuodelta 1984. Lampila tähtäsi kultivoituneempaan vaikutelmaan, Hako ja Korhonen tavoittavat rennolla kielenkäytöllään nykyaikaista katu-uskottavuutta. Tuntuu hyvältä, että eri elementit ovat tasapainossa: Sibeliuksesta ei tehdä monumenttia, mutta erilaisia ongelmia ja julkisuuskuvan säröjä ei ole tarvinnut hehkuttaa sensaationhakuisesti.
Runsaan kuvituksen ohella kirjaa on elävöitetty runsailla taiteilijakommenteilla, kuten tehtiin 1930-luvulla. Lisäksi kirjaa on höystetty lastenlasten muistoilla, joillakin tilastoilla, tietoiskuilla ja koristefiligraaneilla, jotka viitannevat otsikon mosaiikkiteemaan.
Musiikkia kansanomaistaessa käy helposti niin, että popularisoidaan henkilöä eikä taidetta. Tai jos puhutaan taiteesta, pitäydytään tutuissa ja yksinkertaisissa teoksissa, eikä niistä teoksista joihin säveltäjän luova voima on kiteytynyt vaikuttavimmin.
Elämän mosaiikissa vakavin yritys ymmärtää musiikkia tehdään Sibeliuksen viidennen sinfonian hyväksi. En ole varma, saako kuvaus inspiraation tai oivalluksen hehkumaan, mutta ainakin lukija saa aavistuksen siitä, miksi Sibelius oikeasti on kuuluisa.
Antti Häyrynen
