Ihmisten arkielämän ja taustalla vaikuttavien suurten eksistentiaalisten kysymysten välinen suhde on tuttu teema oopperoissa. Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Morgenstjernen-romaanissa arkiset tapahtumat saavat monumentaaliset ja filosofiset mittasuhteet, joten ymmärtää hyvin, miksi säveltäjä Sebastian Fagerlund vaistosi sen maagisen realismin mahdollisuudet oopperana.
Kirjallisuusooppera on kuitenkin vaikea ja jopa yliarvostettu lajityyppi. Amerikassa suurin osa nykyoopperoista perustuu hehkutettuihin ”award-winning bestseller” -kirjoihin – ikään kuin oopperan täytyisi legitimoida itsensä jonkin muun kerrontamuodon tuotoksilla, vaikka sen dramaturgiset mahdollisuudet ja vahvuudet ovat täysin erilaisia, ei-kielellisiä.
Morgonstjärnan – Aamutähden synopsista lukiessa epäilyt heräsivät. Siinä on oopperaksi iso määrä henkilöitä, vaikka romaanista niitä on karsittu paljon, ja ihmisten jokapäiväisiä ongelmia vyöryttävien tapahtumien tiheys on juuri sellaista, joka oopperassa ei luulisi toimivan. Fagerlund ja libretisti Gunilla Hemming tekivät kuitenkin ihmeitä luodessaan sen pohjalta itsenäisen, omaehtoisen ja jännitteensä säilyttävän näyttämöteoksen.
Kansallisoopperalle Aamutähti oli kauan kaivattu iso näyttö suomalaisen nykyoopperan saralla. Ilmassa oli tapahtuman tuntua, ulkomaisia kriitikoitakin oli paikalla. Oopperanjohtaja Thomas de Mallet Burgess ohjasi ensimmäistä kertaa itse talossaan – ei mitenkään vallankumouksellisella mutta kuitenkin solidilla työllä. Hannu Linnun johtaman orkesterin loistelias soitto summasi kaikki ne vahvuudet, joiden avulla Fagerlundin musiikki on saavuttanut kansainvälistä menestystä.
Salit siis täynnä, kaikki innokkaina todistamassa ”suomalaista oopperaihmestä”? Aivan näin ei voi sanoa, sillä ensi-illan jälkeen myymättömiä paikkoja oli runsaasti. Ruotsin kielen ei pitäisi olla ongelma, sillä esitetäänhän klassikkoja tšekinkin kielellä. Tämä osoittaa vain, että yleisön kasvattaminen on jäänyt kesken. Toivottavasti sana leviää ja hieno teos saa yleisönsä.
Aamutähti on selkeästi oopperaa aikamme ihmisille, sillä sen risteilevät ihmiskohtalot kertovat tämän päivän ongelmista: irrallisuudesta, merkityksettömyyden tunteesta, kontaktin menettämisestä niin läheisiin ihmisiin kuin kaoottisena pyörivän maailman menoon. On psyykkistä sairautta, avio-ongelmia, luhistuneita uraunelmia, alkoholismia.
Ja sitten tulee se toinen, irreaalinen taso, joka vaivihkaa alkaa kääntää asioita eri perspektiiveihin. Kirkkaana loistava aamutähti ihmetyttää, luonto alkaa käyttäytyä kummallisesti metsän valtaamine rapuineen, kuolleet heräävät. Metsässä tapahtuu murhamysteeri, joka ei saa mitään selitystä, kuten ei myöskään koko aamutähti.
Olemme keskellä muutosta, jota emme omissa ongelmissamme rypevästä sammakkoperspektiivistämme näe. Ehkä tulossa on ekokatastrofi tai muu länsimaisen elämäntavan umpikuja – sitä Knausgård ei kerro eikä julista. Oopperassa lentokentällä tapahtuva alkunäytös ilmastonmuutokseen liittyvine valotauluineen on turhan osoitteleva, mutta muuten kunnioitetaan kirjallista tyyliä. Kuorolla on lopussa kokoava rooli, sillä se sanoo, että luonto ja maailma puhuvat meille koko ajan – kun vain kuuntelisimme.
En lukenut 660-sivuista alkuperäiskirjaa edes kriitikon kotiläksyinä, koska oopperan täytyy toimia omillaan. Henkilöihin perehtymisessä se ehkä olisi ollut paikallaan, mutta Hemmingin selkeä libretto ja de Mallet Burgessin psykologisesti tarkka ohjaus edesauttoivat sitä, että kärryillä pysyy – siitä huolimatta, että alkupuolella väkeä tulee ja menee pyörönäyttämöllä kuin liukuhihnalla. Se on osuva kuva pinnallisesta sosiaalisen median ajasta.
Aamutähti on mytologiassa niin Kristuksen tulemisen kuin Luciferin symboli. Oopperan lopussa sairaanhoitaja Solveig sanoo, että se on rakkauden kutsu. Ottakaamme se sellaisena.
Lavastaja Leslie Travers ja valosuunnittelija Matthew Marshall ovat kuvittaneet aamutähden perinteisesti, takaseinän täyttävänä leimuavana pallukkana, mutta olisiko nykyajan teknologian avulla pystynyt tuomaan sen esiin vielä symbolisemmin, pikemminkin ihmisiin vaikuttavana yliluonnollisena voimana kuin konkretiana?
Muuten lavastusta hallitsee katosta roikkuva metsikkö, joka oopperan kuluessa laskeutuu alaspäin ja josta valo siivilöityy väreillen. Sen surrealismiin nähden kallionäkymät tuntuivat sangen konventionaalisilta. Toisella puoliajalla visuaalinen tunnelma muuttuu: ollaan sammaloituneiden ja sumentuneiden näkymien maailmassa. Puvustus seuraa realistista linjaa, mutta miksi lapsikuoro piti pukea jonkinlaisiksi metsänhengiksi? Sille ei löytynyt mitään perustetta. Myyttinen enkeli oli selkein viittaus tuonpuoleiseen.
Aamutähti ei tuo Sebastian Fagerlundin musiikin peruspiirteisiin – orgaaninen eteneminen ja uhkea sointi – kovin uusia puolia, mutta iso muoto ja draama laajentavat ilmaisua. Hänen edellinen oopperansa, Ingmar Bergmanin elokuvaan perustuva Höstsonaten, oli aiheenkin mukaisesti hienovaraisen jännitteinen ja henkilöjen vaiettuja tunteita ilmaiseva. Aamutähti soi siihen verrattuna synkemmin, jylhemmin ja dramaattisemmin.
Bassot soivat kautta teoksen pahaenteisenä taustana, mikä toi usein mieleen elokuvamusiikin – eikä ollenkaan huonossa mielessä. Puhaltimien viuhuvat juoksutukset tuovat tekstuuriin väriä ja liikettä. Orkesteri toimii elävänä organismina, joka muuntuu koko ajan. Tähden Fagerlund saa soimaan hienolla sointiväriaistillaan: tuike alkaa jousten huiluäänistä ja waterphonen hiljaisesta säteilystä, joka sitten leviää koko orkesterin leimuun.
Jo Syyssonaatti osoitti Fagerlundin taidot johtoaiheiden käsittelijänä, ja nyt tekniikka laajenee ison henkilöjoukon myötä. Esimerkiksi kun toimittaja Jostein ja taiteilija Arne alussa tapaavat, kuulija pääsee heti kiinni heidän luonteisiinsa: edellisen epävakautta kuvaa musiikin onnahteleva askellus ja jälkimmäisen luovuutta viriili vipellys.
Ensimmäinen näytös on täynnä toimintaa, ja musiikissa on paljon viitteitä. Toinen näytös on staattisempi. Siinä Fagerlundin musiikki syventyy enemmän hahmojen sisäisiin tunteisiin. Laulajille hän kirjoittaa vaativia osuuksia, mutta ne ovat enemmän osa tekstiä ja tekstuuria kuin liitoon lähteviä kaarroksia. Tämä puhelaulumaisuus on nykyoopperan maneeri, joka joskus kyllästyttää. Miksei voida käyttää äänellistä ilmaisua monipuolisemmin, irti tekstistä?
Osa 19 roolihahmosta käväisee lavalla sen verran lyhyesti, että kaikkien suoritusten äänellinen ruodinta ei oikein ole mielekästä. Johan Reuter nousi esiin Josteinin roolissa, joka oli alennettu hohdokkaasta rikostoimittajasta kulttuuritoimittajaksi. Hän toi esiin turhautumisen ja kyynisyyden mutta myös innon, kun murha antoi tilaisuuden tehdä taas skuuppi. Baritoni soi mureasti aina äänialan rajoilla käyntejä myöten.
Oopperan koskettavimpia hetkiä oli, kun macho Jostein lopun monologissa katsoi itseään peiliin. Tämän poikaa, itsemurhaa yrittävää Olea, tulkitsi Jere Hölttä. Naseva tenori osui nuoren ahdingon ytimeen. Myös Tommi Hakalan Egil sai monologin, jossa hän tunnustaa epäonnistuneensa isänä. Hakalan laulu oli kautta illan huomattavan vivahteikasta. Niklas Björling Rygert oli viinaan pakeneva Arne ja Nicholas Söderlund vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen Gaute. Vaikka hahmot olivat sangen negatiivisia, laulussa riitti pontta.
Uskonsa ja avioliittonsa kanssa kamppaileva pappi Kathrine on dramaattisia ristiriitoja sisältävä rooli, mutta Jenny Carlstedt piti silti yllä äänensä kontrollin. Paikoin hänen oli kamppailtava myös kuuluakseen tuhdin orkesteriosuuden läpi. Yhtä onnistuneesti tuskaisan ilmaisun ja terveen soinnin välillä tasapainoili Mari Palon psykoottinen Tove. Helena Juntunen teki empaattisena, rakastuneena sairaanhoitaja Solveigina jälleen kerran kouraisevan roolityön. Iiris Candelarian kirkas koloratuuri oli omiaan aistillisen taiteilijan rooliin.
Hannu Lintu latasi orkesteriosuuden täyteen jännitettä ja värejä. Antaumuksella soittanut orkesteri oli oopperan perimmäinen moottori, joka yhdisti inhimillisen ja myyttisen.
Ensi-illassa tuli aiheellisesti esiin Kansallisoopperan tapa jättää yleisö kokonaan ilman rooliluetteloa. Se on anteeksiantamaton virhe, joka on kiireesti korjattava. Yleisöä ei voi ohjata nettiin esityksessä, jossa tekisi mieli keskittyä muuhun kuin puhelimen pläräämiseen. Missään tuntemassani oopperatalossa ei säästetä näin keskeisessä asiakaspalvelussa.
Herätys, Kansallisooppera!
Morgonstjärnan – Aamutähti. ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 30.1. Sävellys Sebastian Fagerlund, libretto Gunilla Hemming. ohjaus Thomas de Mallet Burgess, lavastus Leslie Travers, pukusuunnittelu Tracy Grant Lord, valosuunnittelu Matthew Marshall. Musiikinjohto Hannu Lintu. Rooleissa mm. Johan Reuter, Niklas Björling Rygert, Jenny Carlstedt, Helena Juntunen, Minna-Leena Lahti, Mari Palo, Tommi Hakala, Nicholas Söderlund, Jere Hölttä ja Janne Sihvo.
