Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 3.3.2023. Janne Nisonen, kapellimestari, Mattie Barbier & Weston Olencki, pasuuna. López, Martinaitytė, Leinonen (ke.), Iannotta (ke.).
Musiikkitalon pääsalin ovet avautuivat Musica nova Helsinki -festivaalin kolmantena päivänä, kun Helsingin kaupunginorkesterin käsissä saivat kantaesityksensä sekä festivaalin tämän vuoden residenssisäveltäjän Clara Iannottan where the dark earth bends että Minna Leinosen Vimma. Mainitsemattomasta syystä ohjelmajärjestys poikkesi alkuperäisestä, ja kantaesitykset siirtyivät väliajan jälkeiselle puoliskolle, mikä muutti ohjelman dynamiikkaa mielenkiintoisella tavalla.
Illan avannut Jimmy López Bellidon Synesthésie (2011) koostui viidestä lyhyestä osasta, joista kukin kuvasi yhtä ihmisen (klassisista) aisteista. Erilaiset kalvopäällysteiset rummut olivat pääosassa melko vauhdikkaassa tuntoaistissa, kun taas hajussa etualan saivat yllättävän melodiset, valuvat jousimassat, joissa oli yllättäen jopa hieman Bartókin ja Rautavaaran vivahdetta. Mallettilyömät ja puupalikat jäivät kilkuttelemaan jousien hännille lopussa tuulikanteleen tavoin. Puupuhallinvetoinen makuaisti räjähti yllättäen koko orkesterin voimin elokuvalliseksi toimintakohtaukseksi kuin polttavan chilin isku. Vaskien ja metallofonien sisään ajama kuuloaisti jatkoi dynaamista ja äkäistä tunnelmaa, joka siirtyi keskeytyksettä viimeiseen eli näköaistiin. Veikkaisin kokonaisuuden olleen melko lähestyttävää myös nykymusiikkia tuntemattomalle kuulijalle, ainakin jos aiemman parin vuoden Musica novan ”haastavampiin” kattauksiin vertaa.
Liettualaisen Žibuoklė Martinaitytėn Saudade (2019) on nimetty portugalilaisen kaihoa, melankoliaa tai nostalgiaa kuvaavan sanan mukaan. Perisuomalaista kaihoa syvemmistä tunteista tuntui kuitenkin olevan kappaleessa kysymys: orkesteri pysytteli alussa mollivoittoisella asteikkokentällä, sointivärejä muunnellen ja vaivihkaisilla glissandoilla leikkien. Vaivihkaa tunnelma valui metamorfoosinomaisesti kontrafagotin, tuuban ja kontrabassojen matalaan, tunnistettavan harmonian kadottavaan aaltoiluun ja möyrinään, kuin masennukseen tai sysimustan meren syleilyyn. Upea Ligeti-mäinen nouseva kenttä palautti tunnelman takaisin mollimodaalisuuteen, mutta tällä kertaa akuutilla voimalla ja hädällä. Taitavan orkestraation ja sointivärien käytön taustalla tuntui voimakkaasti vaikuttavan myös balttilais-puolalaiselle 1900-luvun lopun musiikille ominainen surumielisyys.
HKO:n Helsinki-variaatiot -tilausteossarjassa kukin säveltäjä on valinnut oman uuden teoksensa lähtökohdaksi jonkin ennen vuotta 1945 valmistuneen suomalaisen sävellyksen. Leinosen Vimmassa tämä oli 1800-luvun kansanlaulaja ja kanteleensoittaja Kreeta Haapasalon Minun leipäni pieniin on pantu – Leinosta inspiroi ennen kaikkea 11-lapsisen perheen äidin jatkuva palo kiertää esittämässä musiikkiaan pitkin maita ja mantuja. Nimen vimma todella oli läsnä soinnin ärhäkkyydessä, tosin sen suunta, sen vektori, ei aina tuntunut selkeältä – mitä tai minne se tavoittelee, vai patoutuuko siihen jotain? Alta paljastui toisinaan Saudaden tavoin mollikentän pehmeä suru, jossa puolen välin tienoilla myös kuultiin kokonaisuudessaan Haapasalon lainamelodia. HKO oli hyvässä tikissä, ja kapellimestari Janne Nisonen osasi tuoda esille olennaisia sävyjä ja pöhinöitä. Kansanmusiikillista viitekehystä lainasi konsertin jälkeisellä Kohtaamisia-klubilla myös Meriheini Luodon ja Kalle Vainion avainviulun ja kanteleen elektroakustinen käsittely.
Vimma oli Lópezin ja Martinaitytėn teosten kanssa esteettisesti jollain tavalla samalla spektrillä, jossain näiden puolessa välissä, mutta konsertin päättänyt Iannottan where the dark earth bends tuntui niiden rinnalla tulevan aivan jostain toisesta ulottuvuudesta. Säveltäjän mukaan teos ”käsittelee kaikkea eikä mitään. Se kerää palasia tulevaisuudesta, jostakin miestä en vielä tiedä yhtään mitään”, ja se todella oli uskomattomalla taidolla sävellettyä tekstuurimusiikin kirjoa.
where the dark earth bendsin pasuunasolisteina toiminut yhdysvaltalainen RAGE Thormbones -duo (Mattie Barbier ja Weston Olencki) käytti lähes koko ajan erilaisia sordiinoja, poikkeavia suukappaleita ja elektronista signaalinkäsittelyä niin, että oli kuulijana useinkin mahdotonta sanoa, kuka tai mikä tuotti lavalla minkäkin äänen (ja mikä oli elektroniikan ansiota). Orkesterin vaihtosoittimiin kuului muun muassa kartongin hinkkaamista, megafoneja, räikkiä ja huuliharppuja: tuli tunne, ettei tapahtumista suurinta osaa ehtinyt edes seurata. Välillä kokonaisuus paisui käytännössä orkestraaliseksi noiseksi. Tämä oli kuin äärimmäistä akustista interpolaatiota musique concrètesta, tummaa, hämyisää, tuntematonta ja toismaailmallista – kuin jokin voimakas jumaluus, jonka aikomuksia ei tunne.
Santeri Kaipiainen
