Reportaasi Kumaus-festivaalilta Lappeenrannasta 10.–12.9.2021.
”Tämä on jokin show, ja kuulimme juuri sen tunnarin”, mietin itsekseni vanhan elokuvateatteri Nuijamiehen penkissä Lappeenrannan keskustassa viime perjantai-iltana. Kontrabasisti Helka Seppälä oli juuri pompotellut hilpeää, duurivetoista Teppo Hauta-ahon Mikon menuettia näyttämösavulla terästetyllä lavalla, Lauri Pekkarisen ja Janne Valkeajoen kävellessä katsomon sivukäytäviä alas triangeleita kilautellen. Reipas ”Tervetuloa!” monesta yhtäaikaisesta suusta vahvisti, että ei tämä ihan perinteinen kamarifestivaali ainakaan ole.
Vaikka kolmipäiväinen, nyt toista kertaa järjestetty Kumaus monella tapaa ohjelmasuunnittelunsa ja esiintyjiensä puolesta niputtuukin klassisen musiikin tapahtumien joukkoon, on se osannut luoda sellaista kulttuuria, joka etabloituneemmista musiikkijuhlista puuttuu hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.
Yksi näistä asioista oli luonteva sympaattisuuden ja huumorin läsnäolo esityksissä ilman, että se oli alleviivattua tai väkinäistä, kuten niin usean (kamarimusiikki)festivaalin jaottelu ”vakaviin” ja ”kevyisiin” konsertteihin, tyyliin ”Muusikot vaihtavat vapaalle”, tai joku tietty artisti, josta tiedetään, että ”tämä on sellaista hassuttelevaa”. (Orkestereilla ääneen lausumattoman distinktion ”oikean konsertin” ja ”muun” välillä tunnistaa yleensä etukäteisen teoslistauksen puutteesta kausiohjelmassa. Kumauksella ohjelmat puuttuivat muusta syystä, mennään siihen kohta.)
Ei Hauta-ahonkaan teos ollut tarkoitettu miksikään huumorimusiikiksi, mutta se silti sai hymyilemään – ja perään esitettiin sitäkin vakavampi Ted Hearnen By-By Huey, joka sivusi Yhdysvaltain mustien välistä poliittista väkivaltaa. Vaikka Rebecca Clarken Morpheus tai Jussi-Matti Haaviston Being eivät olekaan mitään kamarikonserttien peruskauraa, olivat ne avajaisissa sieltä tavanomaisimmasta päästä. Illan isoin teos, Peter Maxwell Daviesin monodraama Eight Songs for a Mad King, oli pintapuolisesta koomisuudestaan huolimatta puhdas tragedia, kuten mielisairaus tuppaa olemaan. Baritoni-kontratenori David Hackston oli äänialassaan ja heittäytymiskyvyssään huikea.
Eikä yleisö osannut ennustaa näistä teoksista yhtäkään, ja siinä piilee toinen asia. Kumaus viestii vetonaulanaan sitä, että pääkonserttien ohjelmaa ei ilmoiteta etukäteen. ”Meillä ei ole painetta siihen, että yleisö ei saavu, koska eivät ole koskaan kuulleet konsertin säveltäjistä”, kertoi Seppälä Rondon ennakkohaastattelussa. Jos seuraavaa (eikä mitään muutakaan) teosta ei osaa ennakoida, on fokus sitäkin enemmän nykyhetkessä. Usein kappaleiden nimi ja säveltäjä kerrottiin vasta jälkikäteen, mikä myös loi hetkellisen arvailu-universuminsa – kenen biisi tämä voisi olla, miltä ajalta? olenko joskus kuullut tämän? Suurin osa festivaaliohjelmasta oli elävien säveltäjien musiikkia, mitä ei erikseen mainittu kertaakaan – mitä turhia, nykymusiikkiko vaikeaa? Ei sellaista edes muistanut miettiä. Sen sijaan se oli läpi festivaalin tunteita herättävää, onnistuneella ja monipuolisella tavalla. Yleisö sai todella ilman ennakko-odotuksia tehdä mahtavia löytöjä.
Kolmas asia oli Ultra Bran Laulu asioista, joka päätti festivaalin sunnuntaina. Se kuvaa taiteellisten johtajien Seppälän, Valkeajoen ja Pekkarisen kolmenkympin hujakoilla olevan sukupolven suhtautumista eri musiikkigenreihin: vaikka he klassisen parissa itse leipänsä ansaitsevat, on monenlainen musiikki arvokasta ja mahtuu rinnakkain niin saleihin kuin Spotifyn soittolistalle.
Tätä puolta ilmensi myös yhteistilausteos, jonka sävelet tulivat Mikko Sarvanteelta, (joka viimeistelee jazz-sävellyksen maisteriopintojaan mutta on ottanut tunteja niin ikään muun muassa Antti Auviselta), ja sanat sekä niiden lausunta spoken word -taiteilija SITOI:lta alias Reetta Nummelta. Hikikomori olisi tosin kenties voinut toimia paremmin kahtena toisistaan inspiroituneena esityksenä – erikseen esitettynä tekstinä ja musiikkina – sillä yhtäaikaisina ne valitettavasti kilpailivat vastaanottajan huomiosta, jäivät toisistaan erillisiksi.
Luonnollista sekoittelua oli myös Jukka Tiensuuta, Kalevi Ahoa ja Astor Piazzollaa yhdistävä tangoteemainen konsertti kahvilassa myöhäisillalla. Tai lämminhenkinen ja hassutteleva aikamme lyömäsoitinteos, Jason Treutingin Thank You, kansanlaulusovitusten ja Sibeliuksen Sadun kamariversion perään Lappeenrannan linnoituksessa. Šostakovitš kaikui kauppakeskuksen syvimmässä parkkiluolassa katedraalikaiulla.
”Vakava komiikka” tuntui olevan myös sunnuntain päätöskonsertin yhtenä punaisena lankana, kun Aino Tenkasen kantaesitys Double Triple festivaalin triumviraatille sisälsi Seppälän, Valkeajoen ja Pekkarisen kaksoiskappaleet videolla, joka alkoi kuitenkin elää omaa elämäänsä, rikkoen katsojan illuusiot siitä, mikä tapahtuu hetkessä ja mikä ennalta. Tätä helpotti myös se, että Nuijamiehen akustiikaltaan tumppu teatteritila tarvitsi joka tapauksessa soitinten vahvistusta mikrofonein. Andy Akihon Stop Speaking, Brigitta Muntendorfin Public Privacy #1: Flute Cover ja Tom Johnsonin Narayana’s Cows menivät kaikki myös kategoriaan ”taiteellisesti tinkimätöntä ja näkemyksellistä, mutta samanaikaisesti hilpeyttä herättävää”.
Neljäs asia oli välittömyys. Siinähän ei ole ainakaan Suomessa mitään uutta, että kamarimuusikot pukeutuvat festivaalikonsertteihin rennosti, farkkuja ja lenkkareita myöten. Mutta sen ohella juonnot olivat rentoja ja tuttavallisia (esim. viimeisen konsertin spontaani huudahdus ”On tää mahtavaa hommaa!”), vahvistamattoman äänen fetisismiä uskallettiin rikkoa (mikä myös helpottaa ottaa tarvittaessa muita musiikkigenrejä mukaan), ja esiintyjät kulkivat rennosti yleisöön ja takaisin – antropologiselta kannalta Kumaus muistutti enemmänkin kolmen päivän iltamia kuin perinteistä klassista konserttia (myös ero Musiikin ajan kaltaisiin nykymusiikkifestivaaleihin oli suuri – Meidän festivaali on nimekkäimpiä hengenheimolaisia.)
Yleisesti ottaen johdolla sekä ”talon yhtyeellä” eli Maija Wesslundilla, Elias Lassfolkilla, Vuokko Lahtisella, Annika Valkeajoella, Maritta Mannerilla, Aapo Järvisellä, Helmi Malmgrenilla ja Petteri Kipolla vaikutti olevan nuorten ammattilaisten taitavan soittonsa lomassa koko ajan todella hauskaa – tavalla, joka ei jäänyt vain heidän viikon syysleirinsä omaksi kivaksi, vaan säteili yleisöön ja sai olon sellaiseksi, että tässä todella ollaan samassa veneessä nauttimassa niistä hyvistä biiseistä, välillä jännistä, välillä synkistä, välillä hauskoista.
Jättäkää ensi kerralla klasari-ritualistisia välikumarteluja pois ja tsekatkaa mikrofonien toiminta ennalta, niin kaikki on juuri niin kuin sen kuuluukin. <3
Santeri Kaipiainen
EDIT 17.9.2021 9:25 & 12:55: Hikikomori-teosta käsittelevä kappale uudelleenmuotoiltu – Nummen lavarunoalias on SITOI, ei SITOIN. Myös teoksen yhteistilausluonne, jossa Sarvanne ja SITOI ovat tasavertaisina tekijöinä, on mainittu selkeämmin, aiemmasta muotoilusta sai kuvan Sarvanteesta teoksen päätekijänä.
Korjattu myös kuvatekstin kirjoitusvirhe.
