Gaëtano Donizetti: Lucia di Lammermoor, kapellimestari Alberto Hold-Garrido, ohjaus Vilppu Kiljunen, Jyväskylän oopperakuoron kuoromestari Rita Varonen. Pukusuunnittelija Pia Laasonen, valo-, video- ja lavasuunnittelu Antti Silvennoinen. Ensi-ilta Jyväskylän Paviljongissa 31.12.2025.
Jyväskylän oopperatoiminta alkoi vuonna 1974, jolloin esitettiin Otto Nicolain ooppera Windsorin iloiset rouvat. Alkuun oopperoita esitettiin vuosittain, sittemmin on siirrytty joka toisen vuoden tuotantorytmiin. Ensi-illan ajankohdaksi on vuosia sitten vakiintunut uudenvuoden aatto.
Kaksi vuotta sitten nähtiin Gaetano Donizettin Lemmenjuoma, kepeästi kupliva oopperahupailu, joka on kuin luotu vuodenvaihteen viihteeksi. Saman säveltäjän Lucia di Lammermoor sen sijaan on karmivan musta tarina sukujen välisestä vihasta, kostosta ja petoksesta, jotka polkevat vilpittömän rakkauden jalkoihinsa. Sopassa on samantapaiset ainekset kuin Romeon ja Julian tarinassa.
Lucia rakastaa Edgardoa, mutta pakotetaan naimisiin Arturon kanssa, jotta velimies Enrico pelastuisi perikadolta. Tyttöraasu menettää järkensä, tappaa tuoreen aviomiehensä – ja laulaa ennen kuolemaansa yhden huikeimmista koskaan sävelletyistä koloratuuriaarioista. Oikea rakastettu saapuu paikalle parahiksi kuullakseen Lucian olevan kuolemaisillaan. Eipä ole enää miehelläkään halua jatkaa elämäänsä, joten hän tunkee tikarin rintaansa.
Walter Scottin romaaniin Lammermoorin morsian perustuva ooppera vie 1600-luvun Skotlantiin, synkkiin linnoihin ja yhtä synkkiin ihmiskohtaloihin. Ohjaaja Vilppu Kiljunen, pukusuunnittelija Pia Laasonen ja visuaalinen suunnittelija Antti Silvennoinen ovat luoneet kirjaimellisesti mustan, goottihenkisen esityksen, jossa Lucian valkea hääpuku on näyttämön ainoa valopilkku.
Oopperan alussa Lucia ompelee pukua keskittyneesti, muotoilee sitä suurilla saksilla, jotka viuhuvat ilmassa. Terveisten kohdetta ei ole vaikea päätellä. Murhatyön jälkeen puvun helma on värjääntynyt punaiseksi, ja taas viuhuvat sakset, kun Lucia leikkelee siitä irti verisiä riekaleita, kuin häivyttääkseen pois tapahtunutta.
Ohjaus muistuttaa staattisuudessaan monin paikoin concertante-versiota. On kyllä niinkin, että Paviljonki – kaikkea muuta kuin oopperasali! – ei anna mahdollisuuksia juuri muuhun. Aika paljon lauletaan paikallaan seisten Räväkämmällä henkilöohjauksella olisi voinut saada äänelliseen ja keholliseen ilmaisuun enemmän draamaa. Sitä oli eniten Waltteri Torikan Enricossa, Lucian lierossa velimiehessä. Äänessä oli mojova annos aitoja italialaisia konnasävyjä.
Myös Tuomas Miettola kaksoisroolissaan väläytteli vapaasti kajahtavaa tenoriaan, varsinkin Arturon hahmossa. Edgardoa laulava slovenialainen Aljaž Farasin omaa lyyrisen äänen, jonka ilmaisuvoima jäi melko kapeaksi. Siinä ei rakkaus roihunnut liekkeihin asti. Petri Lindroos loi pappi Raimondosta humaanin tyypin, jonka äänessäkin soi pyrkimys rauhaan ja sovintoon.
Hyvin laulanut kuoro joko seisoi näyttämöllä tai istui katsomon puolella. Muitakin vaihtoehtoja olisi ehkä ollut. Kun koko suuri joukko kerran lehahti poikki näyttämön, koettiin illan tehokkain teatteriefekti.
Entä itse Lucia, Kaisa Ranta? Huilunkeveä Yön kuningattaren aaria siivitti hänet voittoon Lappeenrannan laulukilpailussa 2006. Sittemmin väkevämpää äänenkäyttöä pyytäneet tehtävät, myös liedin maailmassa, ovat tulleet hänelle tutuiksi.
Lucian roolissa nämä ominaisuudet yhdistyivät enimmäkseen hienosti. Alun hienoinen epävarmuus häipyi illan mittaan, ja hurja mielipuolisuusaaria oli komeaa kuultavaa. Siinä oli myös aito, sekava tunnemyrsky läsnä. Esitysten mittaan uskon ääneen tulevan vielä lisää säkenöivää leiskahtelua. Kuvioiden osumatarkkuus ihastutti. Suuri kiitos myös duettopartneri Aapo Järvisen heleänä helisseelle huilulle.
Alberto Hold-Garrido, pitkäaikainen vakiovierailija Kansallisoopperassa, Savonlinnan oopperajuhlilla ja monissa orkestereissamme, piti esityksen mainiosti koossa akustisesti hankalassa tilassa. Tiesin, että Paviljonkiin on orkesteria varten rakennettu täysin sähköinen akustiikka. Olin kiinnostunut kuulemaan, kuinka luonnolliselta se kuulostaa. Kuulosti ihan hyvältä laatuorkesterin soitolta – ja sitten kuulinkin, että se oli kytketty pois päältä näyttämöteknisten ongelmien takia. Vain laulajat oli mikitetty, mutta niin kevyesti, että heidän äänensä eivät kuulostaneet vahvistetuilta. Balanssi orkesterin kanssa oli kohdallaan.
Jyväskylän salikysymys on edelleen mieliä hiertävä kuuma peruna. Paviljongista iloittiin isosti orkesterin omana uutena oikeana konserttisalina, kun päästiin Alvar Aallon suunnitteleman teatteritalon musiikille kehnosta akustiikasta pois. Kuitenkin: oikea klassisen musiikin konserttisali on sellainen, jonka akustiikka ei perustu kymmeniin sähköisiin vempaimiin eri puolilla salia. Turku on saamassa sellaisen. Olisiko sitten Jyväskylän, Suomen Ateenan, vuoro?
