Denis & Katya Kansallisoopperan Alminsalissa, Musica Nova Helsinki -festivaalin ohjelmistoa. Musiikki Philip Venables, teksti Ted Huffman. Ohjaus Johanna Freundlich, valaistus Janne Teivanen. Mari Palo, sopraano ja Ville Rusanen, baritoni. Kansallisoopperan sellistit Laura Bucht, Johan Carlsson, Jaakko Paarvala ja Jussi Viitala.
Denis & Katya Kansallisoopperan Almisalissa, Musica Nova Helsinki -festivaalin ohjelmistoa. Musiikki Philip Venables, teksti Ted Huffman. Ohjaus Johanna Freundlich, valaistus Janne Teivanen. Mari Palo, sopraano ja Ville Rusanen, baritoni. Kansallisoopperan sellistit Laura Bucht, Johan Carlsson, Jaakko Paarvala ja Jussi Viitala.
”Näytä tissisi ennen kuin kuolet”, ”He saivat mitä ansaitsivatkin.” Tällaiset internetin keskustelupalstan makaaberit kommentit ja vilistävät tekstitettyinä Philip Venablesin Denis & Katya -oopperan taustalla ja luovat traagiseen tarinaan kylmäävän yhteyden. Ooppera ottaa sosiaalisen median elimelliseksi osaksi kerrontaansa ja avaa myös internetin mustia syövereitä.
Denis & Katya kysyy, miten kerromme tarinoita ja mikä rooli meillä kaikilla on ulkopuolisina tirkistelijöinä väkivallan eskaloitumiseen. Tarina ja sen käsittelytapa kietoutuvat yhteen tavalla, joka tekee siitä merkityksellisen nykyoopperan. Teos onkin kiertänyt menestyksekkäästi 2019 ensi-iltansa jälkeen, ja se tuli omana ohjauksenaan ja suomeksi esitettynä myös Musica Novaan.
Teoksen perustana on tositarina kahdesta venäläisestä teinistä, jotka karkasivat 2016 kodeistaan riideltyään vanhempiensa kanssa ja linnoittautuivat mökkiin erään kaupungin laidalle. He striimasivat pakoaan Periscope-somepalveluun ja pitivät yhteyttä katsojiinsa. Muutama päivä myöhemmin tilanne mökkiä piirittäneen poliisin kanssa kärjistyi, ja pari kuoli luoteihin.
Philip Venables ja hänen libretistinsä Ted Huffman eivät tehneet aiheesta perinteistä oopperaa, jossa tapahtumat kerrottaisiin Denisin ja Katyan kautta. Myöskään dokumentaarista videomateriaali ei nähdä, vaikka sitä olisikin ollut saatavilla.
Sen sijaan äänessä ovat kuusi henkilöä, toimittaja, bestis, opettaja, naapuri nuori ja lääkäri, jotka suoltavat lyhyin kommentein reaktioitaan, vaikutelmiaan ja tunteitaan tapahtumista. Tekijät ovat haastatelleet oikeasti mukana ollutta toimittajaa ja ystävää. Muut hahmot ovat fiktiivisiä, ja materiaalina on käytetty mm. uutisia ja television keskusteluohjelmia.
Tämäkään ei riitä, sillä lisäksi teksteinä vilisee sosiaalisen median kommentteja ja hurjiksi käyviä spekulaatioita sekä säveltäjän ja libretistin keskinäistä WhatsApp -keskustelua, jossa he kampailevat esityksen estetiikan ja etikan kanssa: voiko videoita ja valokuvia näyttää, saisiko nimen julkaisemiseen luvan. Tämä voi kuulostaa sisäsiittoiselta, mutta sitä se ei ole, vaan näin tekijät asettavat itsensä rehellisesti osaksi roolipeliä – he ovat tirkistelijöitä siinä missä muutkin.
Sosiaalisen median lyhyt ja nopeatahtinen tyyli ovat tarttuneet myös oopperan rakenteeseen, sillä roolit ja kirjalliset kommentit vaihtuvat sekunneissa ja digitaalisten piippausten tahdittamina. Nämä piippaukset alkavat käydä hermolle, varmaankin tarkoituksella.
Muusikkoina on neljä lavalla istuvaa Kansallisoopperan sellistiä, jotka sekä pallottelevat keskenään hermostuneita rytmiaiheita että eläytyvät tapahtumiin pidemmillä ja rouhevilla soinneilla. Puhuttu ja laulettu teksti vaihtelevat ja limittyvät, samoin akustinen ja elektroninen ääni.
Jossain vaiheessa rakenteen pirstaleisuus alkaa hieman epäilyttää: jos tästä on tehty ooppera, kai sen täytyisi jotenkin kootakin tematiikkaa? No, näin sitten epilogissa tapahtuukin. Musiikki muuttuu pitkälinjaisemmaksi barokkisen passacaglian tapaan ja alkaa pohtia syitä ja seurauksia.
Loppukuva on eri tulkinnoissa vaihdellut. Ohjaaja Johanna Freundlich ja videosuunnittelija Janne Teivainenovat valinneet videon, jossa tyttö ja poika kävelevät selin kameraan Suomen talvisessa, autiossa lumimaisemassa. Se luo yhtä aikaa seestyneen että lohduttoman vaikutelman.
Muuten Freundlich on valinnut oopperan tematiikaan hyvän sopivan, riisutun ja arkisen esitystyylin. Solistit ovat arkitamineissaan. Keskiössä ovat henkilöjen kertomukset, joiden ilmentäjinä Mari Palo ja Ville Rusanentekevät suurenmoista työtä. Vaatii todella paljon vaihtaa kertojien karaktääriä ja tunnetiloja näin nopein, sekunnintarkoin leikkauksin, mutta Palo ja Rusanen onnistuivat siinä luontevasti. Lakonisuus, järkyttyneisyys, peittely, ja hysteria saavat osansa. Toimittaja terävä ja opettaja ponteva -stereotypiatkaan eivät häiritse.
Freundlichin tekemä suomennos osuu hyvin arkiseen todellisuuteen, sosiaalisen median kieltä myöten. Teos jättää epämukavan olon, kuten on tarkoituskin.
Harri Kuusisaari
