Festen, ensi-ilta Kansallisoopperassa 27.3. Musiikki Mark-Anthony Turnage, libretto Lee Hall, musiikinjohto James Hendry, ohjaus Richard Jones, uusintaohjaus Benjamin Davis, lavastus Miriam Buether, puvut Nicky Gillibrand, valot Lucy Carter. Rooleissa mm. Daniel Brenna, John Chest, Natalya Romaniw, Darren Jeffrey, Susan Bickley, Kirsi Tiihonen, Sarah Zieba.
Kerrankin Kansallisooppera oli kansainvälisen nykyoopperan aallonharjalla: vuosi sitten Lontoon Royal Operassa kantaesitetty Festen saatiin tänne yhteistuotantona tuoreeltaan, ja se osoittautui kaikin puolin merkittäväksi teokseksi. Perheen trauma, isän 60-vuotispäivillä paljastuva insesti ja sen torjunta välittyvät briljantisti ja tiiviisti rakennettuna draamana.
Ooppera perustuu Thomas Vinterbergin vuoden 1998 elokuvaan, jota pidetään Dogma 95 -liikkeen lähtölaukauksena tanskalaisessa elokuvassa. Se sovitettiin sen jälkeen näytelmäksi. Oopperaversio kuitenkin puolustaa hyvin paikkaansa, sillä Mark-Anthony Turnagen musiikki vahvistaa tarinan moniäänisyyttä, ristiriitaisia voimia, satiirin terää ja tunteikkuutta.
Pohjan onnistuneelle oopperalle luo Lee Hallin libretto, joka on esimerkillinen alallaan. Kieli on nasevasti rytmitettyä, eikä yhtään sanaa tuhlata laverteluun. Hall on kokenut musiikkiteatterin tekijä (mm. Billy Elliotin kirjoittaja), ja se tuntuu siinä, miten hyvin teksti sopii laulajien suuhun ja musiikilliseksi elementiksi. Hän hyödyntää hyvinkin arkisia asioita, kuten kiistelyä keiton ainesosista illallispöydässä, ja kommenttien lakonisuus on usein huvittavaa, vaikka ne eivät komediallisia olekaan.
Tilanteiden ja hahmojen selkeä tunnistettavuus ja tragikoomisuus tekevät oopperasta tartuttavan. Turnage, Hall ja alkuperäisohjaaja Richard Jones luovat osuvan kuvan tanskalaisesta nousukasmaisen keskiluokan yhteisöstä. Alussa juhlaväki kokoontuu hotelliin ja tervehtii toisiaan mairean muodollisesti. Perheen sisäiset kahnaukset pulpahtavat silti alta heti esiin. Lapset nahistelevat, aviopari riitelee, menneitä muistellaan.
Illallispöytään päästessä syntyy tarkoituksellisen kiusaannuttava vaikutelma. Väki kohottautuu yhteislauluun, jonka väkinäisyys vaivoin peittyy. Menneisyyden haavat aukenevat, kun perheen poika Christian yllättäen maljapuheessaan paljastaa isän käyttäneen häntä ja itsemurhan tehnyttä siskoaan seksuaalisesti hyväkseen.
Oopperan mieleenpainuvin kohta onkin tätä seuraava, usean sekunnin hyytävä hiljaisuus. Torjumisen, kätkemisen ja valheen kulttuuri vallitsee. Äitikin tiesi asiasta mutta vaikenee. Hovimestari käskee musiikin soimaan, ja maljapuhe siirtyy isoisän hörinöihin. Myöhemmin jännittynyt tunnelma purkautuu villiin ja kolkkoon konga-tanssiin, jossa ei ole ilon häivääkään.
Festen on jo kolmas mestariluokan nykyooppera, joka käsittelee kollektiivin peitettyjä ja sitten repeäviä traumoja. Kaksi muuta ovat Kaija Saariahon Innocence ja Thomas Adèsin The Exterminating Angel. Musiikilliset ja dramaturgiset keinot ovat kaikilla erilaisia. Kun Saariaho erottelee hahmojaan kielen rytmejä myöten ja menee syvälle sisäiseen elämään, Turnagen keinot ovat vauhdikkaampia ja monityylisempiä – mikä sopii juuri tähän tarinaan.
Turnage on tunnettu tavastaan yhdistellä jazzia, bluesia ja latinalaisamerikkalaisia tansseja moderniin sävelkieleensä, ja niitä on paljon myös Festenissä. Hän sukeltaa touhottavaan menoon Šostakovitšin Nenän mieleen tuovalla karnevalismilla ja lainaa mm. merimieslauluja, tanskalaista syntymäpäivälaulua sekä raa’an ironista, rasismin ilmaisuksi kääntyvää versiota englantilaisesta lastenlaulusta Baa, Baa, Black Sheep.
Mutta tässä vauhdikkuudessa ei silti ole kaikki. Turnage jättää tilaa myös suvannoille, joissa aariat nousevat tunteiden tulkeiksi. Kuoron käsittelijänä hän astelee Brittenin jalanjäljissä – Peter Grimes lymyää selvästi taustalla yhteisön dynamiikan kuvauksissa.
Musiikki seuraa sekunnintarkasti usein vaihtuvien kohtausten ilmeitä – ooppera on elokuvamaisine, terävine leikkauksineen tarkan ajoituksen taidetta. Tarina soljuu kompaktisti, minkä ansiosta sen seuraaminen ei tunnu niin raskaalta kuin mitä aihe on.
Richard Jonesin ohjaus on tarkan realistinen, ja hän jakaa toimintaa kahteen tai kolmeen osaan jaetulla näyttämöllä virtuoosisesti. Visuaalisesti hotellimiljöö oli steriili aina aavemaisuuteen asti. Orkesterivälisoitot rytmittivät kohtauksia, ja valkokankaalla esiin nousee vihreä sohva, joka kasvaa suuremmaksi jokaisella toistokerralla.
Lopussa dramaattisen ja verisen huipentuman jälkeen kankaalle ilmestyy perheen lapsuudenkuva, jossa viattomuus vielä vallitsee. Se tekee musertavan vaikutuksen. Lopun tekijät ovat muuttuneet täysin verrattuna Vinterbergin elokuvaan. Kaiken koetun jälkeen vierasväki vain toivottelee toisilleen hyvää huomenta, ja kaikki jatkuu ennallaan.
Ymmärrän kyllä, mitä tällä on tarkoitettu, mutta koin sen silti antikliimaksiksi, joka jättää pikemmin neutraalin kuin koskettuneen olon – varsinkin jos vertaa mainittuihin Saariahon ja Adèsin oopperoihin. Myös perheen itsemurhan tehneen sisaren haamun mukaan ottamisella ja loppuaarialla pyrittiin varmaankin emotionaalisempaan tehoon kuin mitä itse koin. Minusta se vaikutti vähän laskelmoidulta – joku voi tuntea eri tavalla.
Entä roolijako? Hetkinen, Suomen Kansallisooppera ja -baletti on piilottanut sen QR-koodin taakse – missä kännykkä, monesko päivä se nyt olikaan, ei tulevat esitykset vaan menneet, pitäisikö ottaa kuvasarja, etteivät tiedot häviä…
No niin. Kaikki laulajat olivat erinomaisia ja sisällä rooleissaan. Sankaritenori Daniel Brenna teki Christianin psykologisesti vaikean roolin täynnä sisäistä painetta ja ristiriitoja, vokaalisesti uljaasti. Christianin paljastusaaria on sävyltään merkillisen neutraali, mutta Brenna onnistui luomaan sillä hämmentyneen jännitteen.
John Chest tavoitti hänen veljensä luonteen epävakauden. Natalya Romaniw heläytteli sisarena hienosti soivaa sopraanoaan, mutta hahmo ei ollut yhtä terävästi piirretty. Tarinan pirun, isä Helgen, ilmaisuksi on rajattu pitkälti pokka pitää – ja siinä Darren Jeffrey onnistui.
Susan Bickleyn äiti Else kiemurteli ristiriidoissaan mutta päätti loppuun saakka puolustaa miestään. Kirsi Tiihonen teki isoäidistä kokeneen lavaketun ilmein, ja hänen naiivi laulunsa keskellä katastrofia oli illan herkkupaloja. Ja niin edelleen – rooleja on kolmisenkymmentä, mutta kyllä ne erottautuivat osana monenkirjavaa yhteisöä.
Kapellimestari James Hendry onnistui tuomaan Turnagen partituurin monikerroksiset sävyt kaikessa loistossaan mutta silti pitämään kokonaisuuden kontrollissa niin, ettei villi voima mennyt yli äyräiden.
