keskiviikko helmikuu 19. 2025

Winterreisen draama puri
W

Ian Bostridgen ja Ralf Gothónin duo löysi Schuberin Winterreisen monitasoisen draaman. Duo musisoi tasavertaisen keskustelun hengessä.

Ian Bostridge, tenori, ja Ralf Gothóni, piano Helsinki Seriös -sarjassa Sibelius-Akatemian konserttisalissa 13.11. Schubert: Winterreise.

 

Liedtaiteen mestari Ian Bostridge on saanut mainetta Schubertin Winterreisen apostolina. Hän on levyttänyt sen kahdesti, tehnyt siitä dokumenttisarjan ja tv-ohjelmia ja kirjoittanut 500-sivuisen, analyyttisen kirjan. Syvällinen paneutuminen on pohjana sille, että hän löytää laulusarjasta joka esityskerralla ja varsinkin eri pianistien kanssa jotain uutta ja säilyttää siihen spontaanin suhteen.

Leif Ove Andnesin ja Thomas Adésin kanssa tehdyt levytykset olivat hyvin erilaisia: jälkimmäinen meni pidemmälle kylmäävässä tunnelmassaan. Suomen debyyttinsä Bostridge teki Winterreisen parissa Turun musiikkijuhlilla 2019 Saskia Giorginin kanssa, ja sen jälkeen duo esitti sen myös Mäntän musiikkijuhlilla. Nyt se kuultiin Helsinki Seriös -sarjan loppuunmyydyssä konsertissa Ralf Gothónin kanssa.

Kyseessä oli syyskauden huipputapaus. Bostridge ei ole aiemmin esiintynyt Helsingissä, eikä Gothóniakaan ole viime aikoina liikaa kuultu liedpianistina, vaikka hän on aina ollut alan kirkkainta kärkeä. Hänen ja Bostridgen duo vaikuttaa toimivan jännittävällä kemialla.

Bostridge näytti kärsivän flunssasta, ja se kyllä kuului äänessä. Tavallaan tämä taistelu jopa sopi Winterreiseen, korostaen talvisen matkan tuskallisuutta. Vuosien varrella hänen näkemyksensä teoksesta on tullut yhä synkemmäksi. Raastavat sävyt tuntuivat selkäpiissä asti, eikä laulua voinut aina sanoa järin kauniiksi. Fortet olivat soinniltaan karuja. 

Ongelmat lienevät tilapäisiä, mutta enemmän voi kritisoida saksan pyöristelevää ääntämystä, joka hävittää osan runojen foneettisesta ilmeestä ja tekstin ilmaisusta. Vähän outoa, ettei hän ole tähän paneutunut. Jos kuuntelee nykylaulajista vaikkapa Christian Gerhaheria tai Matthias Goernea, puhumattakaan aiempien sukupolvien liedmestareista, ero on aikamoinen.

Ralf Gothónin panos kokonaisuuteen oli merkittävä. Heti alusta asti hän loi laulavan pianosoinnin ja loihti vivahteikkaalla fraseerauksellaan esiin koko runojen symbolikuvaston ja elämän: luonnon ilmiöitä, jäätyviä kyyneleitä, haukkuvia koria, postitorvia jne. Tämä kaikki luo tunnelman ja kontekstin laulajan yksinäiselle vaellukselle ja nostaa subjektiiviset tunnot yleisemmälle tasolle.

Duo karakterisoi jokaisen laulun eri tavalla ja korosti ilmaisun äärilaitoja. Monet muut korostavat enemmän sarjan alistuneisuutta ja lumisen maiseman kelmeyttä. Kummallekin tulkinnalle on perusteensa – Winterreisessa ei ole mitään yhtä ja oikeaa, sisäinen visio vain joko kantaa tai ei.

Bostridge viljeli paljon sarkastisia ja katkeria sävyjä, etenkin runojen loppupäätelmissä, mutta toisaalta hän antoi herkkien nyanssien puhua ja vaipui onnen muistoissa ja toiveissa puoliääniseen horteeseen, ikään kuin ei runoilija ei uskaltaisi sanoa niitä ääneen.

Gothóni seurasi tiiviisi laulajaa mutta toi tekstuuriin aina myös omat painotuksensa, mikä loi draaman jännitettä ja monitasoisuutta. Hän antoi kuulijan ymmärtää, ettei tässä itsesäälissä ehkä olekaan kaikki, vaan takana on toinen todellisuus.

Esitys piti pihdeissään ja loi niin intensiivisen jatkumon, ettei yksittäisiä lauluja tee mieli lähteä kuvailemaan. Pitkä hiljaisuus viimeisen laulun, Der Leiermannin jälkeen kertoi, että sanoma oli mennyt salintäyteiselle yleisölle perille.

Harri Kuusisaari

Voit kommentoida kirjoitusta

Lisää kirjoittajalta