& Espoon Teatterin tämän vuoden & Festin teemana on Learning to Disagree, joka kannustaa yleisöä erimielisyyden opettelun äärelle. Festivaalilla nähdään seitsemän kansainvälistä vierailuesitystä, jotka linkittyvät festivaalin teemaan. Osana festivaalia järjestetään esityksiä edeltäviä kisastudioita, joissa pyritään urheiluselostamoiden tapaan johdattamaan katsoja esityksen äärelle – mukana on tietysti myös fläppitaulu, jolle kirjoitetaan muun muassa katsomisen strategioita.
Lisäksi festivaalin ohessa järjestetään väittelyitä eri aiheista, kuten taidekritiikin tilasta, teatterintekijöiden työsuhteista ja siitä, kuuluuko politiikka teatteriin. Festivaali lupaa paljon demokratiaa juhlistavalla mainospuheellaan. Samalla se jää ärsyttämään läpi festivaalin – mistä me nyt olemme eri mieltä? Kiistelemmekö loppupeleissä kuitenkin vain muodosta?
& Festiin on ansiokkaasti koottu hyvin erilaisista esittävän taiteen muodoista ammentavia esityksiä, jotka raottavat myös kohdemaidensa teatterintekemisen traditioita. Maailmalla paljon keskustelua herättänyt brasilialainen The Bride & The Goodnight Cinderella jakaa yleisöään myös Helsingissä kuvatessaan naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja sitä, miten tämä väkivalta näkyy taiteessa.
Esityksen ”pariksi” nousee liettualainen esitys The Birds, joka niin ikään käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, mutta täysin erilaisesta näkökulmasta ja täysin erilaisin keinoin. The Birds perustuu muistelmateokseen, mutta on selkeästi draamaesitys, kun taas The Bride & The Goodnight Cinderella on esitystaidetta, ja sen suhde esityshetken todellisuuteen on leimallisen vahvasti läsnä.
Carolina Bianchin kirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä The Bride & The Goodnight Cinderella tekijä itse luennoi taiteen, ja etenkin esitystaiteen, naistekijöistä, jotka ovat asettaneet henkensä alttiiksi teoksissaan. Bianchi juo esityksensä alkupuolella tyrmäystippoja sisältävän juoman ja luennoi niin kauan, että sammuu lääkkeen vaikutuksesta lavalle. Sen jälkeen muut näyttelijät jatkavat luentoa ja koreografiaa. Teoksen toinen osa on eräänlainen helvetillinen uni, joka tutkii raiskauskulttuuria ja kyseenalaistaa esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta selviämisen ajatusta – ”emme tunne rauhaa”.
Näyttämöteos on vaikuttava essee, jonka avaamat tarinat puristavat katsojan kehossa. On kuvottavaa kuulla lukuisia kuvauksia naisten raiskauksista ja murhista. Äänimaisema ei päästä otteestaan, vaan pahaenteisyys, ajatus siitä, että kohta tapahtuu jotain, väijyy Bianchin unen halki.
Kehollinen kauhu tarttuu katsojaan myös Anna Smolarin ohjaamassa The Birdsissä, joka kertoo Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvan kuvauksista, joissa ohjaaja käytti seksuaalisesti hyväkseen ja pyrki kontrolloimaan pääosan esittäjää Tippi Hedreniä. Esitys käsittelee vallankäyttöä ja vaikenemisen kulttuuria.
#MeToo’n jälkeisessä ajassa teos kysyy, miten voimme katsoa taidetta, jonka taustalla on seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun elokuvan roolihenkilö Melanie Daniels suojautuu lintujen hyökkäykseltä nostamalla kätensä kasvojensa suojaksi, toistuu sama liike ja kauhu näyttelijä Tippi Hedrenin elekielessä Hitchcockin toimistolla – fiktion ja tosielämän koreografiat sekoittuvat toisiinsa.
On kiehtovaa, miten esitykset kulkevat ristikkäisiin suuntiin. Bianchin esityksessä kuljetaan taidehistoriasta kohti raiskauskulttuurin jatkumoita, kun taas Smolar ohjaa katsojan pohtimaan taiteen rakenteita osoittamalla niiden mahdollistaman väkivallan yksilöä kohtaan. Bianchi pohtii, miten pakkomielteisesti haluamme selvittää ja löytää syitä raiskauksen ja naisentapon äärellä. Miksi esitystaiteen naistekijät asettavat oman turvallisuutensa alttiiksi taidetta tehdessään? Smolar puolestaan näyttää, miten seksuaalista väkivaltaa on piiloteltu taiteen nimissä: miten katsoja voi asettua taiteen ääreen nyt, kun väkivalta on paljastunut?
Bianchi tukeutuu esityksessä italialaisen esitystaiteilijan Pippa Baccan Brides on Tour -performanssiin, jossa Bacca liftasi Euroopasta kohti Jerusalemia pukeutuneena morsiuspukuun tavoitteenaan välittää rauhan sanomaa. Bacca kuitenkin raiskattiin ja murhattiin Turkissa.
Bianchi analysoi esityksessä taiteen olemusta ja sen tapaa kertoa maailmasta. ”Tragedia elää!” hän toteaa. Kulttuuri ja taide toistavat naisten traagisia kohtaloita yhä uudelleen, mikä ulottuu lopulta arkitodellisuuden kulttuuriin, siihen, miten naiset nähdään ihmisinä. Baccan kohtalon äärellä voidaan loputtomasti pohtia hänen motiivejaan tehdä performanssi, mutta ajattelemmeko samalla, että kaikki oli hänen omaa syytään? Eikö vaara ollut ilmeinen?
Vastaanotto on ollut maailmalla jakautunutta The Bride & The Goodnight Cinderellan kohdalla. Teatterin taiteellisen johtajan Jussi Sorjasen mukaan vastaanotto on keskittynyt pitkälti taiteilijan huumaamiseen. Vaikka teko on radikaali ja liittää Bianchin esityksen osaksi jatkumoa, jossa naistaiteilijat vahingoittavat itseään, tuntuu huumaaminen pisaralta meressä esityksen kokonaisuudessa.
Naisiin kohdistuvia kauheuksia on niin paljon, että Bianchin teko on yksi niiden joukossa. Se on ikään kuin ankkuri menneen ja nykyisyyden välillä – muistutus tai paha aavistus siitä, mitä seuraavaksi voi vielä tapahtua. Katsoja ei ole turvassa teatterin illuusioissa.
Samankaltainen ”paha aavistus” on läsnä myös The Birdsin äänimaisemassa, näyttämön toiminnassa ja näyttelijän kehossa. Teoksen näyttelijäntyön juurissa näkyy stanislavskilainen perinne. Näyttelijäkeho ottaa tilaa näyttämön toiminnasta ja välittää roolihenkilön tunnemaisemaa vaikuttavan ekspressiivisesti – aivan kuin ruumiin liike puhuisi.
The Birdsin loppukuva on lohduton. Hedren on päättänyt mennä irtisanoutumaan Hitchcockin toimistoon ja sulkee oven perässään. Näyttämölle jää lavasteen suuri silmä, joka tuntuu näkevän kaiken ja määrittävän kokonaisuutta. Valta-asetelma on tarkkarajaisen mustavalkoinen. Lohduttavaa on vain tieto, että Hedren ei lopettanut uraansa näyttelijänä – hänen kohtalonsa ei määräytynyt lopullisesti Hitchcockin käden kautta.
Katsoja jää kuitenkin kylmäksi The Birdsin jäljiltä. #MeToo-keskusteluun teos ei tunnu tuovan mitään uutta, vaan näyttää jo sen kaavan, jonka tunnemme. Kuitenkin kaiken kertominen Hedrenin näkökulmasta, kuljettaen kehollisen kauhun tunnetta teoksen halki, näyttäytyy tarkkana ja taidokkaana tekona. Rytmin sykähdykset ja kauhuelokuvan keinovalikoiman äänitehosteet herättävät kehossa stressitilan välähdyksiä.
Jos totuus on kehon tunnemuistissa, miten sitä voi sanallistaa tai todistaa? Manipulaatio hämmentää luottoa omaan kokemukseen, mikä järkyttää tunnetta perusturvallisuudesta – sehän on ehtaa kauhuelokuvaa.
Molemmat esitykset näyttävät naiseen kohdistuvan väkivallan vallitsevana tilana, johon ei tarjota ratkaisua. Tampereen Teatterikesässä nähtiin vuonna 2019 Milo Raun dokumentaarisuutta hyödyntävä esitys La Reprise, joka käsitteli homomiehen raiskauksen ja murhan kautta yhteisön vastuunottoa mahdollisuutena yhteiskunnalliseen muutokseen. & Festin esityksiin tullessa saattoi odottaa samankaltaista muutosvoimaan haastamista, mutta sitä ei tule.
”Jos minulle sattuisi jotain, se olisi oma vikani”, sanoo Bianchi ottaessaan kulauksen huumaavasta juomasta. Olemmeko oikeasti jumissa siinä, että meidän täytyy näyttää naisen kokemus aina uudestaan ja uudestaan – eikö #MeToo’n jälkeenkään synny kulttuurin lävistävää muutosta?
Liettuan kansallinen draamateatteri, & ja Adam Mickiewicz -Instituutti: The Birds. Ohjaus Anna Smolar. Käsikirjoitus ja dramaturgia Iga Gańczarczyk ja Anna Smolar. Näyttämöllä Augustė Pociūtė, Gediminas Rimeika, Rytis Saladžius, Rasa Samuolytė ja Nelė Savičenko. Lavastus ja pukusuunnittelu Anna Met. Sävellys Jan Duszyński. Valosuunnittelu Dainius Urbonis. Koreografia Paweł Sakowicz. Videosuunnittelu Ville Seppänen. Esitykset osana & Espoon teatterin & Fest – Learning to Disagree -festivaalia 12. –14.3.2026.
Metro Gestão Cultural (BR), Carolina Bianchi Y Cara de Cavalo: The Bride & The Goodnight Cinderella. Konsepti, teksti ja ohjaus Carolina Bianchi. Lavalla Bruta, Carolina Bianchi, Chico Lima, Fernanda Libman, Joana Ferraz, José Artur, Larissa Ballarotti, Marina Matheus ja Rafael Limongelli. Dramaturgia ja yhteistyö edelleen jatkuvassa tutkimuksessa Carolina Mendonça. Tekninen ohjaus, äänisuunnittelu ja musiikki Miguel Caldas. Lavastus, taide Luisa Callegari. Valosuunnittelu Jo Rios. Videot Montserrat Fonseca Llach. Karaokevideo Thany Sanches. Puvustus Tomás Decina, Luisa Callegari ja Carolina Bianchi. Esitys osana & Espoon teatterin & Fest – Learning to Disagree -festivaalia Tanssin talossa 18.3.2026.
