maanantai kesäkuu 27. 2022

In memoriam Jouko Linjama

 

 
Suomalaisen kirkkomusiikin mestari, säveltäjä Jouko Linjama on poissa. Hän kuoli Hyvinkäällä 12.1.2022 ja olisi täyttänyt helmikuun neljäntenä 88 vuotta.
Linjama oli kotoisin Karjalasta, Kirvun kylästä, missä hän syntyi vuonna 1934. Hän kävi koulunsa Jyväskylässä ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1953 opiskeli Sibelius-Akatemiassa kirkkomusiikkia ja sävellystä (1957–62) sekä saman aikaisesti Helsingin yliopistossa musiikkitiedettä, kansanrunoutta ja kirjallisuutta. Linjaman sävellyksen opettajat Helsingissä olivat Aarre Merikanto ja Joonas Kokkonen, ja tämän jälkeen Kölnissä Bernd Alois Zimmermann ja Gottfried Michael Koenig. Hän osallistui lisäksi Darmstadtin nykymusiikkikurssille ja Karlheinz Stockhausenin ja Henri Pousseurin luennoille.
Kunnioitus niin Johann Sebastian Bachia kuin renessanssin polyfonian kehittäjiä kohtaan olivat läpi uran kantava idealistinen voima. Molemmat kumpusivat esikuvasta Anton Webernistä, joka oli väitellyt renessanssisäveltäjä Heinrich Isaacin musiikista. Linjama löysi oman sävellystekniikkansa opiskellessaan Kölnissä. Hän vieraantui vallitsevasta sarjallisesta tekniikasta ja kehitti oman kaanontekniikkansa, Samponsa, jota takoen Linjama tuotti teoksia opusluetteloonsa yli 130:n nimikkeen verran.
Linjamalle teemana saattoi olla melodian sijasta sointujen liike; monisuuntaiset ja poikkitelaiset kolmisoinnut, jotka täyttävät nopeasti täyttyviä kaksitoistasävelkenttiä. Käytettyjen sointujen juuret lepäsivät b-a-c-h -motiivissa, joka oli myös Webernin jousikvarteton materiaalina. Tuota kvartettoa Linjama oli analysoinut Kölnin vuosinaan ja suurta vahingoniloa tuntien oli huomannut, miten Weberniltä oli yhden kerran jäänyt rivistä yksi sävel pois.
Linjama käytti sointumateriaalinaan neljää sointua, kahta duuri- ja kahta mollisointua, joilla hän soinnutti b-a-c-h -motiivin hyödyntäen neljässä soinnussa kaikkia oktaavin 12:ta säveltä. Myös Linjaman melodiat käyttivät usein b-a-c-h -motiivia laajentuen terssi- ja nooniverkostoiksi. Ensimmäisen kerran Bach-nimi esiintyy teoksen otsikossa sävellyksessä Sonatina supra b-a-c-h, op. 3 (1961). Teos sai kantaesityksensä säveltäjän esittämänä Tukholmassa Oskarinkirkossa Ung Nordisk Musik -festivaalilla. György Ligeti, jonka Volumina esitettiin tapahtumassa, seisoi parvella urkujen vieressä esityksen aikana. Bach-motiivin rinnalla toinen merkittävä melodinen aihe oli pieni terssikulku, joka esiintyy varsin monissa Linjaman teoksissa. Pienellä terssillä oli symbolinen viittausarvo Taru-vaimolle läheiseen teokseen, Brahmsin Kehtolauluun.
Linjama oli menestynyt ja ansioitunut säveltäjä. Hänen tuotantoaan esitti käytännössä kaikki merkittävät tahot maassamme. Essee orkesterille La migration d’oiseaux sauvages, op. 36 sai kantaesityksensä Radion sinfoniaorkesterin ja Jukka-Pekka Sarasteen johdolla vuonna 1977. Samaan aikaan syntyivät Jousikvartetto 1 (1978) Jean Sibelius -kvartetille ja Jousikvartetto 2 (1979) Hämeenlinnan kaupungin jousikvartettosävellyskilpailuun. Urkukonsertto voitti Lahden Kansainvälisen urkuviikon sävellyskilpailun ja teos esitettiin Lahdessa 1982.
Pääpaino Linjaman tuotannossa on sarjassa laajoja vokaaliteoksia, jonka aloitti mittava oratorio millaista on Samuel Beckettin tekstifragmentteihin. Teos esitettiin Helsingin Tuomiokirkossa vuonna 1964. Tunnetuksi Linjama tuli vuonna 1969 sävelletyllä teoksella Missa de angelus, joka voitti Radion kamarikuoron kutsusävellyskilpailun. Siinä Linjaman säveltäjyyden ydin, gregoriaanikalle pohjautuva polyfonia tulee hienosti esiin. Hän itse sanoi teoksesta, että ”Missa de angelis on polyfoninen Credo. Usko Jumalan kolmiyhteyteen merkitsee, että jumaluuden olemus on polyfoninen, niin kuin kolmisointu on kolmen sävelen ja niiden yläsävelistöjen ykseyttä ja polyfoniaa.”
Linjaman kynästä syntyi laajojen oratorioiden ja kantaattien lisäksi lukuisia laulusarjoja, kuoroteoksia ja soolokantaatteja, joita yksistään sopraanolle ja uruille valmistui kaikkiaan viisi. Yhtenä tämän lajin pääteoksena voidaan pitää Yleisradion tilaamaa ja vuonna 1999 kantaesitettyä Suomalaista Requiemia, op. 100b Mikael Agricolan raamatunsuomennoksen teksteihin (1996). Linjaman kiinnostus kirjallisuutta kohtaa näkyi hänen tekstivalinnoissaan, joiden kirjoittajina esiintyi monet keskeiset suomalaiset lyyrikot, kuten Gunnar Björling, Lasse Heikkilä, Veijo Meri, Anna-Maija Raittila ja Einari Vuorela.
Linjaman uteliaisuus erilaisia kulttuureja kohtaan näyttäytyi hänen halukkuudessaan matkustaa ja vierailla museoissa. Tiedon jano ja uuden löytämisen into tuntui säilyvän hänessä elävänä ja tarttuvana elämän loppuun saakka. Linjama vietti useita kertoja pitkiä jaksoja Pariisissa, missä hän sai rauhassa keskittyä säveltämiseen, konsertteihin ja taideaarteisiin. Pariisissa syntyi myös kaksinäytöksinen satuooppera Esko-Pekka Tiitisen librettoon Suomalainen Tapiiri, jonka esitykset Kansallisoopperassa olivat vuosina 1998–99.
Laajimmin Linjaman tuotannosta on esitetty urkuteoksia. Hän opiskeli urkujensoittoa prof. Enzio Forsblomin johdolla, ja Forsblom oli yksi ensimmäisistä Linjaman teosten esittäjistä. Soolourkuteoksia ja urkukamarimusiikkiteoksia syntyi läpi uran aina vuodesta 1961 vuoteen 2012 mennessä lähes 30 ja niitä ovat esittäneet käytännössä kaikki suomalaiset eturivin urkurit, kuten Folke Forsman ja Kari Jussila.
Linjama saavutti kilpailuissa 12 kertaa palkintosijan, joista seitsemässä hän sai ensimmäisen palkinnon. Linjamalla oli sävellyskonsertteja kaikkiaan 15 ja hänet palkittiin erilaisilla tunnustuksilla useita kertoja, joista Kirkon sävellyspalkinto vuonna 1979 oli yksi merkittävimmistä. Kiinnostavin palkinnoista oli Suomen Kulttuurirahaston järjestämä Savonlinnan 500-vuotisjuhlien oopperateoksen ideakilpailun kolmas sija. Kiven Olviretki-ooppera pyöri säveltäjän mielessä vuodesta 1970 aina viime vuosiin saakka milloinkaan täysin valmistumatta.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana kynästä irtosi valtava määrä ”kämmenen kokoisia lauluja”, joiden ideamaailma oli Webernin bagatelleissa; rajallisen materiaalin ja tinkimättömän tekniikan symbioosissa syntyi kristallinkirkkaita metamorfooseja.
Linjama toimi kirkkomuusikkona aluksi Helsingin katolisessa seurakunnassa, mikä jätti ikuisen kiinnostuksen gregoriaanista musiikkia kohtaan. Katolisen kirkon messu-uudistus 1960-luvun alussa ilahdutti Linjamaa kovasti, sillä hän kaipasi messuun nykyaikaista musiikkia, mitä hän tuotti sitten läpi elämänsä aktiivisesti. Lyhyet pestit Pusulassa ja Nummella alustivat lopullista pitkää Tuusulan seurakunnan kanttoriurkurin virkaa, missä hän toimi vuodesta 1964 lähtien aina eläköitymiseensä vuoteen 1997 saakka.
Linjama opetti myös lyhyen aikaa Sibelius-Akatemiassa teoreettisia aineita ja toimi Kansan uutisten musiikkiarvostelijana. Kanttorin työn inspiroimana hän sävelsi valtavan määrän liturgista käyttömusiikkia, kuten Tuusulan messu (1973), Laudes-musiikki (1981) ja Adventtimusiikki (1986). Suomen kirkon messusävelmistön uudistusta ajatellen Linjama laati sävelmäsarjan Ordinarium missae (1993) sekä suomalaisiin että ruotsalaisiin teksteihin. Linjaman säveltämä virsi Oi Herrani, kun matkani on virsikirjassa numero 604.
Oman sävellystyön lisäksi Linjama koki tärkeäksi dokumentoida aikansa kuvaa sanallisessa muodossa. Hän kirjoitti isästään kirjan Kun isä olympiahymnin sävelsi (Gummerus 2002) ja omista opiskeluvuosistaan Säveltäjän opintokirjan, 30-vuotiaan muistelmat 75-vuotiaana (Organum-seura, 2012). Hän oli myös toteuttamassa Jaakko Linjaman teosten nuottilaitoksia sekä hänen musiikilleen omistettuja äänitteitä ja konsertteja.
Itse olen soittanut Joukon musiikkia 1990-luvulta lähtien. Nuorelle urkurinalulle Linjama näyttäytyi suurena nimenä, jonka musiikki soi taidokkaiden urkureiden esityksissä Yleisradion ohjelmissa usein. Linjaman musiikista muodostui mieleeni status, jonka saavuttaminen merkitsi nousemista ”oikean” urkurin asemaan. Hänen musiikkinsa oli värikästä ja monimutkaista. Se oli röyhkeää ja älykästä.
A-tutkinnon myötä minusta tulikin ”oikea” urkuri, sillä ohjelmassani oli Linjaman teos Organum supra b-a-c-h, op. 52. Kaksi vuotta myöhemmin teimme Petri Komulaisen kanssa ensimmäisen sävellystilauksemme ja kenellepä muullekaan kuin Jouko Linjamalle. Syntyi I mosaici, konsertto käyrätorvelle ja uruille, op. 111. Teos sai kantaesityksensä Helsingin Tuomiokirkossa Kirkko Soikoon -festivaalilla vuonna 2001. Seuraava suuri etappi oli hänen urkuteostensa kokonaislevytys vuonna 2004 ja Jaakko Linjaman urkuteosten levytys vuonna 2011.
Samaan aikaan syntyi useita uusia kamarimusiikkiteoksia, kuten Quartetto per corno, cornetta, trombone basso e organo, op. 113a, Présentation de la Beauce à Notre Dame de Chartres, ystäväni Péquy, kantaatti sopraanolle ja uruille, op. 114, Duo (Kaksiviisiö) uruille ja pianolle, op. 115, Quincunx duplex pianolle ja uruille yhdessä Paavo Heinisen kanssa, op. 115b, ja Trio per clarinetto, corno e organo, op. 120. Kaikkiaan olen kantaesittänyt 16 Jouko Linjaman teosta ja hänen musiikkinsa on soinut konserteissani ympäri maailmaa lukuisissa Euroopan maissa ja USA:ssa.
Esitykset ovat parhaimmillaan herättäneet aidon kiinnostuksen Linjaman omaperäistä ja persoonallista sävelkieltä kohtaan ja voin hyvin tunnustaa, että Linjaman musiikki haastoi minut nuorempana niin, että kehityin uskaliaaksi ja teknisesti solidiksi soittajaksi. Samalla yhteys elävään säveltäjään oli muutakin kuin vain ammatillista. Ystävyyden siteet hankkeiden jäätyä taakse säilyivät loppuun saakka. Viimeinen urkuteos syntyi kymmenen vuotta sitten ja se oli Quaranta mosaici sopra jAn LEHtoLA, op.133.
Jouko muisti Tarunsa kanssa juhlapäivät ja lähetti joulukortit aina vuoteen 2021 saakka. Lämpö ja vieraanvaraisuus ympäröi heidän Tuusulan-kotiaan, jossa lapset ja lastenlapset olivat tärkeitä. Jouko oli aidon kiinnostunut ilmiöistä, musiikista, uusista teoksista ja maailman kulusta. Hänellä riitti aikaa keskustella, ja hän oli konserteissani lähes vakikalustoa parin sadan kilometrin säteellä läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Jouko oli läsnä ja älyllisesti terävä.
Hänen silmissään pilkisti aina pikkupoika, jonka ajatuksia väritti älykäs huumori. Karjalaisuus ilmeni vuolaana verbalismina ja mieli leikkasi hänellä häkellyttävän nopeana ajatuksellisena refleksinä. Hänen musiikkinsa pysyy tuoreena ja elinvoimaisena, mikä on merkki harvinaisesta ja erityisestä lahjakkuudesta tarttua aikaan. Jouko Linjama loi elämänmittaisen, elävän tuotannon, joka on ja pysyy, vaikka tekijä itse on nyt siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Jan Lehtola
Kirjoittaja on urkutaiteilija ja Jouko Linjaman ystävä.

Tuoreimmat uutiset