Länsimaisen taidemusiikin historiankirjoitus on joidenkin kriitikoiden mukaan saanut kauhistuttavia piirteitä, joissa miltei nekrofiilinen kiinnostus kohdistuu kuolleisiin ja kuopattuihin neroihin. On ikään kuin luotu ”ajasta ikuisuuteen” ja ”auvoisempiin orkestereihin” siirtyneiden herrain kultti-ilmiöitä toisensa perään. Entä miten on lasten laita, katseleminen pieniin päin? Mitä puhe ihmelapsista tarkalleen ottaen on?
Yhä nykyäänkin ainoastaan vilkaisu käsiohjelmien ja agenttitoimistojen kielenkäyttöön riittää kertomaan, miten erityisen nuorta ikää ja sen puitteissa saavutettua erikoiskykyä arvostetaan. Maailman käytetyin musiikkitietosanakirja Grove ei esimerkiksi suoraan määrittele ’ihmelasta’ (engl. prodigy). Taikasanan syöttäminen hakuun antaa kuitenkin jotain ihmeteltävää. Hakutulosten lista alkaa tutuissa merkeissä: Mendelssohn, Korngold ja soitintaiturit ensikonserttiensa pitäjinä. Mikä mielenkiintoisinta ja samalla historiallisesti jämähtäneintä, välittömästi joku saa kohtelun ”uutena Mozartina”.
Musiikintutkija Gerd-Heinz Stevens käy väitöskirjassaan Das Wunderkind in der Musikgeschichte (1982) perusteellisesti läpi ihmelapseuden historiaa. Todettuaan itse sanan viljelemisen alkuhistorian epäselväksi hän toteaa, että ihmelapseuden kulta-aika alkoi nerosta nimeltä Christian Heinrich Heineken (1721–1725). ”Lübeckin ihmelapsi” osasi 8-viikkoisena sujuvaa saksaa ja luki noin 2-vuotiaana nassikkana latinankielistä Raamattua.
Minkälaisia näyttöjä Stevens sitten läimäisee musiikin puolelta iloksemme? Listamainen kerronta on taattua herkkua niille, jotka nauttivat varhaisiän saavutuksilla mässäilystä. Kruununjalokivestä, musiikin Herkules-lapsen tittelistä on varmasti paljon eriäviä mielipiteitä. Painettuna nuottina ilmenevän ensisävellyksen iän perusteella piikkipaikan jakavat Stevensin tutkimustuloksissa Frederick Cowen ja Camille Saint-Saëns, ikää kuusi vuotta. On paljastettava, että Mendelssohnin ja Korngoldin kohdalla lukee lievästi pettymyksen tuottava ”13”. Ikä on vain numero.
Tulosten karkeassa ja hyvinkin keinotekoisessa taulukoinnissa romantiikan aikakausi edustaa lähes kaksinkertaista ihmelapsimäärää verrattuna seuraavaksi tuottoisimpiin jaksoihin. Säveltäjiä on huomioitu renessanssista 1900-lukuun. Naispuolisten ihmelapsiesiintyminen vähyys otetaan myös huomioon: seikka, joka on ylipäänsä varsin hyvä musiikinhistoriallinen peilikuva. Naisten tekemisistä on totuttu vaikenemaan.
Historiasta ja viihdyttävästä kronikoinnista on hyvä siirtää keskittyminen itse lahjakkuuden arviointiin. Universaalia musikaalisuuden määritelmää ei ole vieläkään pystytty saavuttamaan. ’Ihme’-sanaa ei ole kuopattu, ja toisaalta nuorena noteeratuista lahjakkuuksista on puhuttu yhä enemmän niin, että erityisyys muhii ja loistaa suotuisissa kasvuolosuhteissa. Kenen ehdoilla koneisto on valmis kohtaamaan historiansa painolastin?
Lue lisää lahjakkuuksien käsittelystä joulukuun Rondosta (Rondo Classic 12/2014).
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
