Helsingin Barokkiorkesterin mission mukaan sen ”ydintehtävä on laadukkaiden konserttien tuottaminen”. Tämähän on kaukana itsestäänselvyydestä aikana, jolloin kulttuurin itseisarvoa ja ulkoisvaikutuksia joudutaan jatkuvasti arvioimaan. Linjamme on yhdellä tapaa konservatiivinen. Mitä tulee taiteelliseen laatuun, missiomme on radikaalimpi ja liittyy jopa laadun uudelleenmäärittelyyn.
Voi olla, että uusi musiikki saa tulevaisuudessa vielä todellista jalansijaa kulttuurissamme. Tällainen muutos voi kuitenkin tapahtua vain elävästä perinteestä käsin ja vuorovaikutuksessa yleisön ja muusikoiden kesken, jos on tapahtuakseen. Siksi vanha musiikki on musiikkielämämme keskiössä ja ajankohtaisempaa nyt kuin koskaan aikaisemmin.
Nikolaus Harnoncourtilta, vertauskuvien mestarilta, muistetaan ehkä erityisesti tämä lause: ”Taide ei ole mikään viihdyttävä lisuke – se on meitä jumalalliseen yhdistävä napanuora, jonka ansiosta olemme ihmisiä; mutta vain niin kauan kuin se on keskeisellä sijalla elämässämme.”
On paljon taidetta, joka on sitä tässä mielessä vain nimellisesti. Viittaus jumalalliseen ei ole yliampuva: uskonnon yksi keskeinen tarkoitus on ollut edistää ihmisten epäitsekkyyttä ja avartaa heidän näköalojaan. Mielikuvituksella ja taiteella on sama tehtävä: asettua toisten asemaan ja sitä kautta muuttaa meitä, tehdä meistä parempia ihmisiä. Tämä edellyttää ymmärrystä ja ymmärrettävyyttä, perinteen muovaamaan kontekstiin pohjaavaa suhdeverkostoa tai käsitteistöä, jollainen arkisen kommunikaation tasolla on puhuttu kieli.
Kun sanoo jotain eri lailla, tulee sanoneeksi jotain muuta. Vaikka nuotit olisivat samat, ei ole yhdentekevää kuka ne soittaa ja miten. Kokemuksesta voin sanoa kuinka kaukana tällainen näkökulma on konservatoriolaitoksen tasapäistämästä klassisen musiikin kulttuurista.
Nimenomaan käsitteellinen, toista sataa vuotta vanha musiikki ei ole viihdyttävää dekoraatiota. Se on niin määrällisesti kuin laadullisestikin ehtymätön aarreaitta, joka kertoo jotain oleellista ihmisyydestämme ja tarjoaa eväitä sen kehittämiseen – mutta vain niin kauan kuin sille tarjotaan asianmukaiset olosuhteet, ja tehdään intohimoisen pätevää, innoittunutta ja omistautunutta työtä sen eteen.
Bach ja muut barokkisäveltäjät käyttivät jatkuvasti aikansa soitinten ominaispiirteitä kaikkien elämän ja mielikuvituksen ilmiöiden kuvaamiseen. Intonaatio on yksi keskeinen tekijä: kaikille tonaalisen musiikin säveltäjille dis-g oli aivan erilainen intervalli kuin es-g. Edellinen on karkea dissonanssi, jälkimmäinen levollinen harmonia. Kun molemmat nykyisin soitetaan enemmän tai vähemmän samalla tavoin – ei erityisen kauniisti jos ei rumastikaan – on kyse samasta kuin että alkukielinen runo survaistaan google-kääntäjästä ja luetaan sen sisältöön sopimattomilla tai sattumanvaraisilla äänenpainoilla. Äänenvärin, artikulaation, balanssin ym. suhteen on tilanne sama, kukin omalla tavallaan.
Soittimet eivät tietenkään soita, ja myös suurin osa periodisoittimilla musisoivista yhtyeistä tyytyy liian vähään – keskeinen ongelma on, että ajatellaan tai alitajuisesti koetaan musiikin muodostuvan nuoteista eli organisoiduista äänistä, ja niin soitinten kuin soittajienkin olevan pohjimmiltaan teknisiä välikappaleita. Tämä 1920-luvun uusasiallisuuden myötä noussut ajatus vastaa samaa kuin että runoa arvioidaan sen äänneasun perusteella, kirjoittajan ajatusta tai edes sanojen merkitystä ymmärtämättä. Sanat, joita klassisessa musiikissa vastaavat äänet, niistä muodostuvat eleet ja eleistä muodostuvat fraasit, ovat tietenkin vasta lähtökohta taideteoksen ymmärtämiselle ja asianmukaiselle esittämiselle – lähtökohta, jonka myötä usva tulkinnallisten mahdollisuuksien taivaanrannassa vasta alkaa hälvetä ja joka voimaannuttaa esittäjän mielikuvituksen, avaa muusan suun ja nostattaa muusikon Pegasoksen siiville.
Ohjelmiston ja historian tuntemus on viime vuosikymmeninä parantunut, mikä synnyttää uusia kysymyksiä. Miten kohotahdin merkitys muuttui 1750–1850 välillä? Entä vibraton? Mitä artikulaatiokaari tarkoitti Bachille, Mozartille tai Beethovenille? Miten jousenkäyttö on muuttunut 1700- ja 1800-lukujen musiikin edellyttämästä? Entä laulajien äänenmuodostus? Ymmärrämmekö sen murroksen, joka ravisteli koko länsimaista kulttuuria 100 vuotta sitten? Mikä merkitys ensimmäistä maailmansotaa edeltävillä äänitteillä on kulttuurihistorian ymmärryksellemme? Miksei juuri kukaan yritä fraseerata Verdiä, Brahmsia tai Tshaikovskia kuten tiedämme sitä alun perin fraseeratun? Suosikkivieraamme Reinhard Goebel ruoski haastattelussa vanhan musiikin ammattilaisten ”järkyttävää tietämättömyyttä” – eikä tilanne ole parempi edes tällä perustasolla, kaikkein useimmin esitetyn klassis-romanttisen ohjelmiston parissa. Vallankumous jatkukoon!
Aapo Häkkinen
