Jotkut levyt vain syntyvät onnellisten tähtien alla, ja tämä on sellainen. Saksalaisviulisti Christian Tetzlaff ja Hannu Linnun johtama RSO löytävät Bartókin viulukonsertoissa toisensa sielunkumppaneina ja tarinankertojina, joilla on yhteiset esteettiset näkemykset. Tulkintojen perustana on analyyttinen tarkkuus, joka tuo yksityiskohdat, dynaamiset erot ja ilmeiden kontrastit teroitettuina esiin – äänikuvaa myöten – mutta ei ole yhtään pois empatiasta ja heittäytymisestä.
Bartókin viulukonsertoista on viime vuosina ilmestynyt paljon hyviä levytyksiä, ja erilaiset persoonallisuudet ovat päässeet erottumaan lyyrisen puhtaasta Isabelle Faustista raisun maanläheiseen Patricia Kopatchinskajaan. Harvalla solistilla on silti ollut soitossaan niin monitasoista perspektiiviä ja laveaa ilmaisuskaalaa kuin Tetzlaffilla. Hän yhdistää sisäiset äänet purevaan virtuositeettiin sellaisella herkkyydellä ja vimmalla, ettei mitään jää puuttumaan. Levyssä on klassikon ainekset.
Teosten välissä on aikaa 30 vuotta, ja ne edustavat täysin eri tyylisuuntia. Silti tavassa yhdistää viulun melodista punontaa ja kirpeää virtuositeettia on jotain samaa. Ykköskonserttoa leimaa vahva henkilökohtaisuus, sillä se on sävelletty nuorelle viulistikaunottarelle Sefi Geyerille, johon säveltäjä oli rakastunut. Tunne ei kuitenkaan ollut molemminpuolinen. Konsertto on yhtä aikaa intiimi muotokuva ja ristiriitaisen suhteen kuvaus, ja tunteen aitous korvaa tietyt puutteet rapsodisessa muodossa.
Tetzlaff aloittaa konserton hellän rakastettavasti, ja orkesterin polyfoninen kudos liittyy siihen kamarimusiikillisesti kuulostellen. Sittemmin sointi saa myös tummaa hehkua, ja toisessa osassa korostuu vetävästi aksentoitu tanssillisuus. Se kuvaa Geyerin ulospäin suuntautuvaa virtuositeettia. Lopuksi jää kuitenkin soimaan lastenlaulu kuin kaukaisena, tavoittamattomana muistona, jota ei saa pilata.
Bartók on kummassakin teoksessa hyödyntänyt niin kaupunkimustalaisten verbunkos-tyyliä kuin vanhempaa maaseudun kansanmusiikkia. Kakkoskonsertossa vaikutteet levittäytyvät silti paljon Unkaria laajemmalle – jopa 12-säveltäjrjestelmän kokeiluksi. Ne tiivistyvät synteesiksi säveltäjän myöhäisen orkesterikonserton tyyliin mutta sitä seesteisemmällä tavalla.
Avausosan melodia on Bartókin laajakaarisimpia. Tetzlaff luo siihen sielukkuutta ilman mitään mustalaispriimas-hehkuttelua. Lintu ja RSO maalaavat taustamaiseman huolellisesti ja avarasti kuin hollantilaisessa renessanssitaiteessa. Hiljaisiin taitteisiin viulisti luo nokturnon tunnelmaa, yölinnun laulua, joka soi satumaisin vivahtein. Vastakohtana on energistä säntäilyä, johon orkesteri tarttuu hanakasti. Kadenssi on hurja.
Hidas osa soi unelmana, jossa viulu tuikkii orientaalisesti hiljaisin kuvioin ja trillein. Finaalin vyöryy eteenpäin vastustamattomalla energialla, jossa on jotain rotkon reunalla tanssimisen tuntua – teos on syntynyt juuri sotaa ennen vuonna 1938.
Äänityksellisesti levy on yksi Ondinen parhaista. Laura Heikinheimo on onnistunut vangitsemaan avaran mutta detaljit lähelle tuovan äänikuvan, joka luo atmosfääriä ja tukee musiikillista kerrontaa.
Harri Kuusisaari