Oopperan vapaa kenttä elää Helsingissä monimuotoisena. Viikon kaksi uutta tuotantoa, Opea Boxin Tiresiaan rinnat ja Klockriketeaternin Aniara ovat täysin vastakohtaisia, mutta molemmat saavat yleisön pauloihinsa, toinen ritualistisena ja toinen karnevalistisena.
Almisalissa esitettävä Aniara vie levitointimatkalle reitiltään eksyneelle avaruusalukselle. Kyseessä on ruotsalaisen Nobel-kirjailija Harry Martinsonin tieteiskertomus vuodelta 1956. Siinä ihmisiä turvaan muille planeetoille ydinsodan tuhoamasta Maasta.
Aiheeseen on tarttunut amerikkalaissäveltäjä Robert Maggio, ja Klockriketeaternin johtaja Dan Henriksson on vastannut oopperallisen teoksen libretosta ja ohjauksesta. Ensi-ilta oli keväällä Philadelphiassa, ja Suomi on tuotannon kolmas etappi.
Esityksen voimanlähteenä on amerikkalainen The Crossing -kuoro, joka luo sekä täydellisen kirkkaalla laulullaan että ritualistisella näyttämöliikkeellään kuvan yhteisöstä, joka on tarrautunut menneen muistoihin ja alistuu fatalistisesti kohtalon ohjattavaksi.
Maggion sävelkieli on staattisen minimalistista ja melankolista. Musiikki välittää irrallisuuden tunnetta, levitoiden vailla dynaamista suuntaa. Pienellä alalla kiertelevä sävelaineisto tuo mieleen milloin Arvo Pärtin ja greogoriaanisen laulun, milloin Philip Glassin ja muut minimalistit.
Soittimistona ovat van lyömäsoittimet, klarinetti, sello ja kitara, eikä sen osuus nouse itsenäiseksi. Niin pysäyttävä kuin musiikillinen kuva onkin, loppua kohden ainekset alkavat tuntua turhankin niukoilta. Vaikutus onkin dramaattinen, kun vähän ennen loppua kuoron linjat alkavat mutkistua ja mennä solmuun – ennakoiden tuhoa?
Kokonaistaideteoksena Aniara silti toimii, ja siitä pitää huolen kuoron lisäksi Joonas Tikkasen visualisointi, joka perustuu eri suuntiin liikkuvaan valoputkirivistöön ja videoheijastuksiin. Muistot maasta tiivistyvät muutamaan näyttämöelementtiin kuten lasipurkeissa oleviin kasveihin.
Ensimmäisen kerran näin Alminsalia käytettävän tällä tavalla: koko sali näyttämön perälle asti on luotu poikittaiseksi tilaksi, jossa katsojat istuvat toisiaan vastaan ja ovat tavallaan osa esitystä. Se vahvisti ritualistista tunnetta. Miksei Kansallisooppera ole keksinyt mitään vastaavaa?
Esittäjistöstä erityisasema oli Peking-oopperataiteilija Antti Silvennoisella, joka esitti Mimaa, tekoälyä, jota ihmiset palvovat ja joka kykenee myös tuntemaan. Se kuolee huomattuaan ihmisten kykenemättömyyden pelastamaan itseään. Silvennoisen ankara, kontrolloitu liike sopi ilmentämään arvoituksellista hahmoa täydellisesti.
Halvalla feminismiä ja muuta
Opea Boxilta oli kulttuuriteko tuoda esiin harvoin esitettyä ohjelmistoa. Francis Poulencin Tiresiaan rinnat perustuu Guillaume Apollonairen näytelmään, jota jo kantaesityksessään 1917 pidettiin sekopäisenä. Siinä Thèrèse on kyllästynyt perinteisen naisen rooliin, päättää vapauttaa rintansa ja aloittaa uuden elämän miehenä, josta tulee poliitikko ja kenraali.
Samalla tämän puoliso päättää ryhtyä lasten synnyttäjäksi, koska vaimo ei sitä halua, ja tekee siitä suurbisneksen. Paljon muitakin komediallisia hahmoja vilisee. Teoksen satiirilla oli aikanaan myös selkeä maali: siinä pantiin halvalla niin lapsentekoon yllyttäneitä julistuksia, jotka olivat seurausta maailmansodan väkikadosta, että feminismiä, sukupuolirooleja ja mediaa.
Nykypäivän näkökulmasta löytyy muutakin ajankohtaista: transgender-asiat, valeuutiset ja muut. Ville Saukkonen ei alkanut ohjauksessaan näitä teemoja tikulla kaivelemaan ja niillä politisoimaan vaan oli pystyttänyt jälleen perisaukkosmaisen satiiripyörteen, jossa pienin keinoin tehtyjä näyttämöllisiä jekkuja ja muodonmuutoksia riitti alusta loppuun.
Esitys kulki pikemmin Offenbachin operettien kuin poliittisen kabareen hengessä. Tuskin monikaan feministi jaksaa pahastua kylttejä nostelevista naisasianaisista. Kiusaus yhdistää lavalla koheltavia keikareita nykypäivän tunnettuihin hahmoihin on varmaan suuri – onhan nykyinen pääministerimmekin kunnostautunut synnytystalkoot-puheillaan – mutta siihen ei nyt menty.
Joona Huotarin visualisointi katosta roikkuvine mollamaijoineen ja show-henkisine pukuineen oli leikissä kekseliäästi mukana.
Poulencin musiikin satiirisuus on erilaista kuin vaikka Shostakovitshin Nenässä, jossa musiikki vie absurdiuden vielä kahta kauheammaksi. Poulenc pysyy periranskalaisena hedonistina valsseineen ja polkkineen. Piikikkyys syntyy aistillisen musiikin suhteesta dadaistiseen tekstiin. Jonas Rannilan johtama orkesteri taituroi tässä monityylisessä maastossa säihkyvästi.
Anu Komsille nimirooli sopi erinomaisesti. Hän oli diivamaisen huikea korkeissa koloratuureissa ja valssivenyttelyissä ja hallitsi myös miehisen karrikoinnin huumorintajuisesti. Jaakko Kortekankaan puoliso vaikutti ensin perusmieheltä verkkareissaan, mutta hänestäkin löytyi muuntumiskykyä ilman drag-kliseitä. Laulu oli linjakasta, kuten myös Juha Kotilaisen tärkeilevällä jumalalla.
Juha Hostikan ja Ville Salosen pellehahmot, Jouni Kokoran santarmi sekä Aki Alamikkotervon lehtimies ja uhmaikäinen poika olivat hykerryttäviä roolitöitä, ja tanssija Oskari Kymäläinen oli hellyttävä vauva ja notkea liikkeissään, myös hauskassa can can -soolossa esiripun edessä.
Harri Kuusisaari
