Arvio: Suomalainen kamariooppera: Ihmisen jälkeen. Sävellys Max Savikangas, libretto ja ohjaus Teemu Mäki, kapellimestari József Hárs, rooleissa mm. Reetta Ristimäki, Susanna Tollet, Tuukka Haapaniemi, Petri Bäckström, Meri Pajunpää, Anna Stenberg. Tanssin talo, Pannuhalli 5.3.2023.
Tieteisfiktion yhteydessä usein on lausuttu ääneen näkemys, että se onnistuu heikosti tulevaisuuden ennustamisessa, mutta kuvaa sen sijaan vahvasti kirjoitusaikansa ajatuksia ja haasteita. Ei-(vielä-)olevien todellisuuksien kuvaamistakin vaikeampaa, lähes mahdotonta, on lähteä luomaan kuvitteellista tietoisuuden tilaa muun kuin ihmisen näkökulmasta.
Ihmisen jälkeen -tieteisoopperan librettisti ja ohjaaja Teemu Mäki toki tuntuu ymmärtäneen tämän, ja Suomalaisen kamarioopperan Musica nova Helsinki -festivaalilla kantaesittämä, Max Savikankaan säveltämä teos puhuukin ennen kaikkea ihmisyydestä ihmisille.
Tarina sijoittuu ihmisten jälkeiseen aikaan kaukana tulevaisuudessa, jossa Koivu (Reetta Ristimäki) ja Sumu (Susanna Tollet) ovat muinoin vallinnutta ihmislajia ja ihmisyyttä itseään tutkiakseen istuttaneet Lapseen (Tuukka Haapaniemi) ”ihmisen geenit ja meemit”. Kone (Petri Bäckström) suhtautuu kokeeseen varautuneemmin ja skeptisemmin; filosofis-runollisena kreikkalaisena khoroksena tapahtumia kommentoivat sekä Heta Kokkomäen, Nairi Azezianin, Martti Anttilan ja Jussi Linnanmäen alkuaine-ensemble että Meri Pajunpään ja Anna Stenbergin tanssiduo.
Koreografi Petri Kekoni viittaa saatetekstissä näyttämöön leikkikenttänä – ajatus, jota Mäen kulissiton ohjaus ja esimerkiksi tanssijoiden arkivaatteet niin ikään tukivat. Leikki voi ja saa olla kekseliästä ja kunnianhimoista, ja siihen nähden oli itse oopperan toteutus pääasiassa yllättävän konservatiivinen, varsinkin sen posthumanistisen teeman rinnalla: lava nousevan katsomon edessä, vahvistettu mutta muuten pääosin akustinen kymmenhenkinen kamariyhtye, selkeät solistiset (ja toisinaan perinteisellä oopperatekniikalla lauletut) vokaaliosuudet. Libretto laittoi jotkut laulajat tarpeettomastikin vääntämään katsojalle rautalangasta, keitä ovat.
Bäckströmin Koneen lauluosuudet oli puoliksi ajettu särön läpi, mutta miksei kaikkia ei-ihmisolentoja kuvattu jollain vastaavalla dehumanisaatiolla? Tai useamman laulajan äänen yhdistelmänä? Tai tekoälyn tuottaman ”laulun” osuuksin, jotka jäivät nyt hyvin pieneen rooliin? Musiikissa olisi voinut hyödyntää elektroniikkaa huomattavasti villimmillä tavoilla. Savikankaan sävelkieli toki tuki tarinaa, mutta jäi taustalle ”geneerisenä nykymusiikkina”, jonka soinnista lähinnä jäivät mieleen parin kohtauksen teatraaliset lyömäsoitinsoolot sekä lopun bluesvaikutteinen valituslaulu. Äänentoisto ampui omalle penkkirivilleni aivan liian lujaa, mutta muualla istuneilla ei kuulemma samaa ongelmaa ollut. Yksi orkesterin jäsenistä saapui paikalle kesken esityksen, mikä kummastutti kovasti.
Myös visuaalisia mahdollisuuksia jäi paljon käyttämättä aina valosuunnittelusta alkaen; samoin laulajien kehollinen ilmaisu oli päätetty jättää hyvin vähäeleiseksi. Tekijät olivat nostaneet konseptillaan odotuksen riman korkealle, mutta lopullinen toteutus ei onnistunut sinkoamaan kiertoradalle saakka.
Tärkeää on kuitenkin korostaa, että puutteistaan huolimatta Ihmisen jälkeen onnistui hyvin monessa asiassa. Tapahtumarunsaus vaihteli hyvin suuresta (seuratako tanssijoita, laulajia, videota, musiikkia vai sanoja?) yhden asian kerrallaan näyttämisen pysäyttävyyteen, hiljaisuuden ja vähäeleisyyden ovelaan käyttöön. Pajunpään ja Stenbergin lähes jatkuvasti läsnä ollut tanssi oli vaativuudessaan ja hengästyttävyydessään upea suoritus.
Niin ikään ubiikki videokuva oli ehkä oopperan parasta antia, tukien erinomaisesti keskeisiä teemoja, näyttäen sekä kosmologista kuvastoa että mikroskooppitason biologiaa ja fysiikkaa, niin historiallisen kristillisen taiteen häkellyttävää lihallisuutta kuin arkisia ja samaan aikaan omituisen merkitsevää lapsuuden arkistokuvaa. Luontotuhon ja järjenvastaisen väkivallan visuaalinen valikoima ja sen nostattamat epämiellyttävyyden tunteet olivat selkeästi harkittu ja toimiva veto. Sen huomaa, että Mäki on ennen kaikkea kuvataiteilija.
Tarina ja teksti nostivat hienosti pohdintaan kommunikaation vaikeudet lajien ja yksilöiden välillä, elämän käsittämättömän monimuotoisuuden, vanhemman ja lapsen suhteen, kuolevaisuuden, ihmisen pienuuden ja universumin mittakaavan tiedostamisen sekä ennen kaikkea kysymyksen siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha – päätyen lopulta ehkä siihen pessimistisempään vaihtoehtoon.
Santeri Kaipiainen
