Tanssin talossa saatiin viime viikolla nauttia uudesta festivaalista, Helsinki Flamenco Biennalesta, joka lunasti paikkansa sekä taiteellisesti että yleisömenestyksen kannalta. Takana ovat ketkäs muut kuin suomalaiseen flamencokulttuuriin suuresti vaikuttaneet Roni ja Kaarin Martin. Flamencovierailuja huipulta ei Suomessa näe liikaa, ja tapahtumalle ei voi kuin toivoa jatkuvuutta. Tanssin talolla antoi sille ideaalit olosuhteet.
Kuten kaikissa perinteisen tanssin ja musiikin lajeissa, myös flamencossa liikutaan yhtä aikaa perinteen kunnioittamisen ja uuden luomisen jännitekentässä. Niin hienoja flamenco nuovo -esityksiä ja teatterillisia versioita kun olen nähnytkin, usein kuitenkin jään kaipaamaan flamenco puron alkuvoimaa rämisevine kitaroineen, kurkun uumenista pursuavine intohimoineen ja tansseineen, joka lyömäsoitinmaisuudessaan on niin lähellä musiikkia kuin vain tanssi voi.
Flamenco Biennalen päätöspäivänä saatiin kuitenkin nähdä niin innovatiivista nuovo-antia, että se loi kokonaan oman maailmansa, juurtuen silti samalla flamencon ilmaisulliseen ytimeen. Asialla oli nuori Paula Comitre, joka teoksessaan Après Vous, Madame tutkii perinteen merkitystä kulttuuriselle ilmaisulle ja kulttuurin vaikutusta ihmisen identiteettiin.
Tärkeä osa teista ovat Maria Alcaiden tekstiilitaide ja Orlando Bassin musiikki. Alciaden luoma punainen tekstiili näyttäytyy ensin massiivisena seinämänä, josta materiaali tuntuu jatkuvan suoraan tanssijan pukuun. Se muuttaa koko ajan muotoaan ylellisesti hulmuavasta puvusta möykyksi, johon Comitre käpertyy. Heti alussa hän tuntuu kamppailevan tekstiilinsä kanssa, mikä on helppo yhdistää teoksen tematiikkaan: traditio voi tuntua joskus painolastilta, josta täytyy päästä irti, mutta lopulta se on niin kokonaisvaltainen osa itseämme, että vapaus löytyy sen kautta.
Comitrella riittää ideoita kehittää koko ajan uutta liikemateriaalia, joka pohjautuu flamencon perussanastoon, mutta hämmästyttävää on se tapa, jolla hän motivoi jokaisen jalan kopautuksensa ja käden heilautuksensa syvältä kumpuavalla tunteella ja musiikin kanssa keskustelulla.
Tanssi vaihtelee koputussarjojen hurjista, perkussiivisista vyörytyksistä lennokkaisiin pyörähdyksin ja ylväisiin käsieleisiin. Tekstiili tuntuu olevan kuin kaikupohja, joka vahvistaa ilmaisua mutta samalla sanelee omat vaatimuksensa.
Orlando Bassi on tehnyt musiikkinsa laajentaen flyygelin sointeja elektronisesti ja paikoin myös keliä preparoimalla. Joskus piano matkii flamencokitaraa, kastanjetteja ja erilaisia lyömäsoittimia. Silti Bassi kunnioittaa samalla Manuel de Fallan, Joaquin Ninin, Isaac Albénizin ja Enrique Granadosin perintöä virtuoosisine ja runollisine pianotekstuureineen. Yhdistelmä ei tunnu yhtään tyylikopioinnilta vaan toimii kokonaisdramaturgian ehdoilla.
Kontakti tanssijan ja pianistin välillä on elimellinen. He reagoivat toisiinsa sekunnin murto-osassa, pompottelevat toistensa rytmikuvioita ja heittävät ärsykkeitä puolin ja toisin. Kiihkeimmissä kohdissa rytmit lomittuvat ja kasaantuvat vauhdikkaiksi takaa-ajoiksi. Banito J Jiménezin valosuunnittelu vangitsee liikkeitä ja rajaa tilaa hienosti. Valot punaisen tekstiilin takaa ovat maagisia.
Paula Comitren vakuuttavan esityksen jälkeen siirryttiin Pannuhallista Erkko-saliin, jossa legendaarinen laulaja Carmen Linares ja tanssija Rafaela Carrasco tähdittivät Compañia Kaari & Roni Martinin Lorca-kokonaisuutta.
Siinä kuultiin Roni Martinin uusina sovituksina Lorcan vuoden 1931 flamencorunot. Niiden juuret oivat syvällä romani-, juutalais- ja arabikulttuurissa, mutta niistä ei voinut olla tuntematta ajankohdan ristiriitoja. 1930-luvun yhä ahtaammaksi käyvä ja sittemmin sisällissotaan johtanut ilmapiiri yhdistyy Lorcan omaan kohtaloon, hänen homoseksuaalisuutensa ja poliittisten mielipiteittensä aiheuttamaan vainoon.
Carmen Linares tulkitsi runot musertavalla intohimolla ja kokemuksen syvällä rintaäänellä. Rafaela Carrasco tanssi ilmensi niitä samanlaisella kokonaisvaltaisuudella, mutta silti nuoremman sukupolven painotuksin. Daamien keskinäinen kemia toimi erinomaisesti, ja pianisti Pablo Suárez oli selvästikin tyylin tunteva taituri. En vain ihan vakuuttunut sähkökitaran osuudesta, ja pasuuna ja viulu tuntuivat vieläkin irrallisemmilta musiikin kokonaisuudessa. Teksti on tässä musiikissa niin keskeistä, että Lorcan runot olisi ehdottomasti pitänyt olla nähtävillä.
