Berliinin filharmonikkojen edessä on kevätkaudella 2025 vieraillut enemmän suomalaisia kapellimestareita kuin koskaan aiemmin yhden kausipuoliskon aikana. Paraatin aloitti Dima Slobodeniouk, joka riensi tammi–helmikuun vaihteessa paikkaamaan ylikapellimestari Kirill Petrenkoa. Sitten oli vuorossa Dalia Stasevskan debyytti. Toukokuussa Daniel Barenboimia paikkaamaan kutsuttiin Sakari Oramo, joka johti erinomaisen esityksen Mahlerin Das Lied von der Erdestä. Vihdoin toukokuun lopussa oli Klaus Mäkelän vuoro johtaa orkesteria toistamiseen parin vuoden takaisen ensivierailunsa jälkeen.
Mäkelän kohdalla melkoisesta luottamuksesta kertoo se, että päänumerona oli Richard Straussin Alppisinfonia, joka kuuluu filharmonikkojen identiteetin ytimeen ja jonka Herbert von Karajanin kanssa tekemä levytys on diskografian klassikko. Nykymusiikin osuuskaan ei ollut mitään Suomeen viittaavaa, vaan saksalaisen mestarin, viime vuonna kuolleen Wolfgang Rihmin Transitus III (2019).
Ensi kaudella Mäkelä pääsee Berliinin filharmonikkojen eteen kolmannen kerran 14.–16. toukokuuta. Ohjelmassa on Stravinskyn Tulilintu ja Andrew Normanin uusi teos. Muita suomalaisia kapellimestareita ei kaudella ole.
Berliinin filharmonikoilla on oma tapansa valita johtajiaan. Testille pääsee, mutta suurempi kynnys on saada toinen kutsu. Suomalaisista kutsuja ovat viime vuosina saaneet Mäkelän ohella erityisesti Sakari Oramo ja Mikko Franck. Esa-Pekka Salonen on ollut asemaansa nähden hieman paitsiossa lukuun ottamatta hänen mini-residenssiään vuonna 2023, ja esimerkiksi Jukka-Pekka Saraste ei ole saanut tilaisuutta, vaikka johtaa muuten Saksassa ahkerasti.
No, orkestereita kyllä riittää, ja jokaisella on omat preferenssinsä ja suhteellisen vakiintuneet yhteistyöpiirinsä. Ei berliiniläisten eteen pääseminen ole mikään mestaruuskisa, joka määrittäisi statusta.
Klaus Mäkelän kohdalla kemia orkesterin kanssa tuntuu toimivan hyvin, mistä toukokuinen konsertti oli todisteena. Vähän pelkäsin Alppisinfoniaa, sillä orkesteri soittaa sen vaikka takaperin ja unissaan niin hyvin, että nuori kapellimestari jää helposti sen jyräämäksi. Näin ei tapahtunut, vaan muusikot ottivat avoimesti vastaan Mäkelän näkemyksen.
Tarjolla oli voimallinen luonnonnäytelmä, jonka sävyt olivat kovempia ja dramaattisempia kuin niissä tulkinnoissa, jotka korostavat teoksen panteistista mystiikkaa, luonnonkauneutta ja romantiikkaa. Myrskykohtauksessa sai nyt melkein pidellä korviaan, kun ukkos- ja tuulikoneet pauhasivat jylisevän vaskikeskityksen ja pikkolohuilujen salamoinnin kera.
Yötä kuvaava mystinen alku soi yllättävän viimeistelemättömästi, ikään kuin Mäkelä haluaisi jo malttamattomana lähteä matkalle. Ja kun auringonnousun myötä päästään teoksen ytimenä olevaan vaellusteemaan, se soi niin pontevasti, ettei sivuille ehdi vilkuilla.
Metsien, niittyjen ja vesiputousten tunnelmasta lehmänkelloineen ja linnunlauluineen moni muu ehtii nautiskella Mäkelää enemmän, mutta kun päästään eksyttäville harhapoluille ja jäätiköiden vaaralliseen liukkauteen, kapellimestari taas innostuu. Näkymä huipulta on komea, mutta vailla germaanista perinnettä edustavien maestrojen (Karajan, Thielemann) filosofista perspektiiviä, jossa voi kuvitella Caspar David Friedrichin taidetta.
Mäkelän käsissä partituuri soi modernimman oloisesti kuin yleensä. Terävästi vihlovia ääniä, dissonansseja ja sointimassan kovuutta oli normaalia enemmän. Se on yksi näkökulma, vaikkakaan ei minun suosikkini. Jännitteestä ei esityksessä silti todellakaan ollut pulaa, ja huippumuusikot pitivät huolen myös siitä, että yksilöllisiä sooloja ja vivahteikkaita äänenpainoja riitti.
Rihmin Transitus III liittyy säveltäjän muihin myöhäiskauden teoksiin, kuten Verwandlung-sävellyksiin, siinä että ne perustuvat lyhyiden aiheiden jatkuvaan metamorfoosiin ja siirtymien taiteeseen. Transitus III:n ilme on kuitenkin vielä virtaavampi ja pitkälinjaisempi.
Säveltäjä puhuu vertauskohtina Wagnerin ikuisista melodioista ja Straussin orkestraatiosta, ja kyllä niitä voi taustalla kuvitella – joskin Rihmin musiikin ilme on villimpää. Ytimekkäät soolo-osuudet luovat rikkaan aluskasvillisuuden, joka peittyy orkesterin läpi pyyhkiviin myrskytuuliin – joista eivät Alppisinfonian dionyysiset hetket ole kaukana.
Mäkelä johti teoksen antaumuksellisesti. Jos pääsee katsomaan hänen johtamistaan edestä, huomio kiinnittyy ilmeikkääseen ja aidon tuntuisesti eläytyvään elekieleen. Se ei ole teatteria, vaan vilpittömän tuntuista. Olisiko siinä yksi syy hänen menestykselleen?
