Kuopio tanssii ja soi tarjosi huippuhetkiä akrobaattisen aurinkojuhlan, runollisen näyttämötaikuuden ja katutanssista ammentavan kerronnan maailmoihin.
Kuopio tanssi ja soi -festivaali on aina ollut erilaisten tanssityylien suvaitsevainen näyttämö, aina taiteellisen johtajansa preferenssein. Pestillä juuri aloittanut koreografi ja kuraattori Kenneth Kvarnström keskittyy ainakin ensimmäisenä kesänään nykytanssin trendeihin, mutta nekin hajaantuvat niin laajaksi vaikuteverkostoksi, ettei niitä voi todellakaan laittaa yhteen karsinaan.
Kuusi ulkomaista ryhmää tarjosi kiitettävän monipuolisen kattauksen. Yhdeksi teemaksi nousivat breakdancen ja muiden katutanssien mutta yhtä lailla teatterin ja alkuperäiskulttuurien vaikutteet. Suomalaisiakaan esiintyjiä ei unohdettu, ja lapsille suunnattu anti (Tanssiteatteri Hurjaruuth) pääsi pääohjelmaan. Diskoa ja muuta oli tarjolla torilla – perinteinä Jorma Uotisen johtajakauden karnevalistisesta hengestä.
Pidän silti tärkeänä, että taiteellinen pihvi säilyy, ja sen ravitsevuudesta ei omana vierailupäivänäni ollut todellakaan pulaa. Kaksi esitystä kuuluvat koko tanssivuoden huippuihin, vaikka ne eivät tyylillisesti voi olla erilaisempia. Combagnie Hervé Koubin teoksessa Sol Invictus törmäävät katutanssit ja myyttinen ritualistisuus tavalla, joka hurmaa silkalla liikkeen riemullaan. Danish Dance Theaterin tulkinta Fernando Melon teoksesta Leaning tree taas vangitsee runollisilla, surrealistisilla näyttämöilluusioilla.
Unen ja toden rajamailla
Aloitan jälkimmäisestä. Brasilialainen, Ruotsissa asuva koreografi Fernando Melo on tullut tunnetuksi maagisista ja unenomaisista teoksistaan. Hän on ollut tekemässä myös oopperaa – esimerkiksi Tristan ja Isolde Brysselin La Monnaiesta on kuuluisa. Yhtenä hänen tavaramerkeistään ovat liikkeet, joissa tanssijat huojuvat ja kallistuvat puolelta toiselle ohuiden puiden tai ruokojen tavoin. Vaikutus on huimaava, painovoimaa uhmaava.
Tämä on yksi elementti myös Leaning tree -teoksessa, kuten myös hidastetut liikkeet ja katoamistemput. Esityksen keskiössä on liikkeessä oleva seinä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa tanssijoiden kanssa. Joskus se tuntuu vainoavan heitä, joskus taas pakenevan. Ovet kaatuvat päälle, ja huonekalutkin liikkuvat mielenliikkeiden tahdissa. Joskus joku tanssija roikkuu ylösalaisin seinässä kiinni.
Todellisuuden ja kuvitellun välinen raja on häilyvä. Yhtenä aukkona niiden välillä on taikapeili, joka yhtä aikaa heijastaa että näyttää peilin takana olevan maailman. Teos on inspiroitunut tanskalaisen taidemaalarin Wilhelm Hammershoin arvoituksellista ja illusorisista maalauksista. Niiden tunnelmaa luova valojen ja varjojen leikki on vaikuttanut tanssiteoksen hienoon valosuunnitteluun.
Mutta mistä Leaning tree kertoo? Sitä ei suoraan sanota. Koreografi ei halua rajoittaa mielikuvitusta, vaan katsoja saa luoda teoksesta oman maailmansa. Kuvasto viittaa kuitenkin selvästi yksilön ja yhteisön jännitteisiin, ehkä johonkin strindbergiläiseen perhedraamaan. Padotut tunteet ja sanomatta jäävät sanat myllertävät ihmisten mielissä, kasautuen jännitteitä luoviksi möykyiksi.
Tärkeänä osana teosta on tanskalaisen nykysäveltäjän Signe Lykken musiikki, joka kuullaan Kööpenhaminan filharmonikkojen soittamana nauhalta. Orkesteri on jaettu kahdeksaan ryhmään, jotka ympäröivät tilaa. Musiikki luo suggestiivisia tiloja, häilyviä pintoja ja läpikuultavia massoja, hieman Hans Abrahamsenin tapaan.
”Leaning Tree on kirjoitettu eräänlaiseksi materiaalien ekosysteemiksi, jota kuljetetaan kamariryhmästä toiseen. Ne ovat kuin pieniä verisuonia, jotka kuljettavat verta. Lopulta kaikki päättyy alkuperälähteeseen: sydämeen”, säveltäjä kertoo.
Musiikki liikkuu yksittäisten muusikoiden ja kollektiivisten identiteettien välillä ja kommunikoi suoraan tanssin vastaavien jännitteiden kanssa. Koreografia vaatii tanssijoilta suurta tarkkuutta – eikä vain liikkeellistä vaan myös psykologista. Danish Dance Theaterin tanssijat vastasivat haasteeseen suurella karismalla, jokaisen liikkeen ja eleen vangitsevuudella.
Auringon juhlaa vailla rajoja
Kuopio tanssii ja soi -festivaalin spektaakkelimaisin esitys on algerialais-ranskalaisen koreografin Hervé Koubin 19-jäsenisen ryhmän esittämä Sol invictus. Se täyttää Kuopion Olvi Areenan uskomattomalla liikevyöryllä, joka on täynnä ilmavoltteja, päällä pyörintää, lentokiertoja, korkealle nousevia liikesarjoja, nostoja ja käsivarsille heittäytymisiä, jotka muistuttavat enemmän akrobatiaa kuin tanssiesitystä. Mutta temppusarjaksi esitys ei silti jää.
Herve Koubi on Marseillen yliopistosta valmistunut farmasian tohtori, joka vasta aikuisiällä pääsi perille Ranskassa asuvan sukunsa algerialaisista juurista. Hän lähti sukunsa sijoille tutkimaan algerialaisia katutansseja ja poimi sen taitajia omaan ryhmäänsä. Sittemmin Compagnie Herve Koubi on laajentunut kansainväliseksi ja ottanut mukaansa myös naisia.
Sol Invictus (Voittamaton aurinko) viittaa paitsi roomalaiseen auringonjumalaan, myös vuosittaisen roomalaisen talvijuhlan rituaaliin – seremoniaan, jossa juhlitaan synkimpien päivien loppua ja valoisampien aikojen alkamista. ”Tämä juhla, tuo toiveikkuuden täyteys on Sol Invictuksen ytimessä”, sanoo Hervé Koubi. Hän haluaa juhlistaa teoksella rakkautta tanssin ja elämään.
Liikkeellisesti Sol Invictus yhdistää breakdancea, capoeiraa ja ilma-akrobatiaa. Niin henkeäsalpaavia kuin yksittäiset taidonnäytteet ovatkin, ne eivät ole numeroita, joiden jälkeen taputettaisiin, vaan tanssijat pyörivät, lentävät ja pyyhkäisevät lavan poikki jatkuvassa virrassa. Välillä he viettävät enemmän aikaa päällään kuin jaloillaan. Kiemuraisimmatkin liikkeet tuntuvat olevan heille yhtä luonnollisia kuin käveleminen. Ikään kuin fysiikan lait ja kehon rajat lakkaisivat olemasta.
Soolotemppujen jälkeen tanssijat kävelevät vain muina miehinä ja naisina sivustalle tarkkailemaan coolisti, miten muut hoitavat homman. Tämä etäännytys tulee suoraan katutanssin kulttuurista. Yksilöllisiä rituaaleja ja soidintansseja seuraavat hitaammat, yhteisöllisemmät legato-osuudet, ja kerran joukko syttyy kollektiiviseen riemuun ruotsalaista kansantanssia muistuttavassa osiossa.
Myös kauneus saa osansa auringon säteitä eri kulmista välittävän valaistuksen ja lavan peittävän kultaisen silkkiverhon keinoin. Ei voi kuin huokailla visuaalisen vangitsevuuden kynsissä, kun tanssija kietoutuu pyöröliikkein kultaverhon sisään ja ilmestyy sieltä jumalana – tai kun tanssijoiden selästä tulee höyryä, ikään kuin he palaisivat auringon voimasta.
Eleganssia riittää myös liikkeissä, kun tanssijoiden kyynärpäät, vartalo ja jalat venyvät soikean muotoisiksi kaariksi, ja he luovat sormillaan pään ylle kruunuja. Toisinaan joku tanssijoista nostetaan olkapäille jumalaiseksi hahmoksi – ja taas kiepautetaan alas käsivarsille. Tuntuu, että tämä myyttisen kohottautumisen tematiikka jää vähän kesken. Mitä sillä haluttiin kertoa?
Teoksen dramaturgiaa leimaa muutenkin tietty periodimaisuus: aina kun liike ja jännite on saavuttamassa huippunsa, se loppuukin. Katharsista ei tule. Vaikka kerronnallisia kaaria vältetäänkin, hypnoottisuus tulee nyt-hetkeen keskittymisestä. Otetaan siitä kaikki ilo irti.
Tanssin rytmit ja suvannot ovat tiiviissä yhteydessä musiikkiin. Pääroolissa on ruotsalaisen säveltäjän Mikael Karlssonin elektroninen musiikki, jossa alkukantainen rytmipoljento yhdistyy scifi-tunnelmiin, ja sitä täydentävät otteet mm. Steve Reichilta, Maxim Bodsonilta ja Beethovenin seitsemännestä sinfoniasta. Kumiseva äänentoisto vei osan nautinnosta.
Tyhjyyttä vastaan breakdancen askelin
Kauempaa tulevan katsojan kannalta on erinomaista, että samaan päivään voi mahduttaa useita esityksiä. Itselläni lämmittelynä kahdelle huippuelämykselle toimi koreografipari Maria Chiara de’Nobilin ja Alexander Millerin miesduolle tekemä teos There was still time. Se on saanut inspiraationsa Samuel Beckettin näytelmästä Huomenna hän tulee. Siinä kaksi tanssijaa roikkuu tyhjyyden ja odotuksen tunteessa, kontaktia hakien ja itseään etsien.
Hyvä, etteivät koreografit lähteneet suoraan tulkitsemaan Beckettiä, vaan näkökulma on tanssillisesti etäännytetty, ja irrallisuuden ja hukassa olemisen tunnetta lieventävät slapstick-huumori ja breakdancen rento kehollinen kokonaisvaltaisuus.
Katutanssin vaikutteet on tässä nivottu niin tiiviisti teatterilliseen kerrontaan, ettei yksittäisillä tempuilla ole mitään merkitystä. Breakin liikeletkautukset ovat kuin sanoja ja lauseita, luonnollinen osa olemista ja reagointia. Loistavina tanssijoina ovat Nam Tran Xuan ja Alessandro Ottaviani.
He taistelevat näyttämöllä tyhjyyden pelkoa vastaan erilaisin korviketoiminnoin. Toinen heistä yrittää koko ajan tunkea paitaa housuihinsa, toinen pyöriskelee liikeajatuksineen kehää. Heidän välinen kisailunsa saa erilaisia sävyjä leikkisistä aggressiivisiin. Mekaaniset eleet muistuttavat piirroselokuvia, ja komiikka kätkee sisäänsä kipeyttä ja hämmennystä.
Gabor Halaszin musiikki luo maisemia minimalistisesta koputuksesta elektronisiin kohinoihin ja epävireiseen pianonsoittoon. Teos kysyy, voiko tyhjyys olla positiivinen voima, joka antaa hengähdystauon hektisessä maailmassa. Jos voikin, tässä se tajutaan liian myöhään. Toinen makaa jo maassa elottomana.
