Avanti!:n neljäskymmenes Suvisoitto huipentui Aleksi Barrièren ohjaaman ja Aliisa Neige Barrièrenjohtaman Kaija Saariahon Émilie-oopperan (2008-09/2013) uuden produktion ensi-iltaan Porvoon Taidetehtaalla. Hien näyttämöllepano tarkastelee Saariahon omintakeista teosta oivaltavan älyllisesti ja lumovan aistillisesti tuoden yhteen monia säveltäjän tuotannon hienoimmista tulkitsijoista.
Kokonainen/Musequalin, Avanti!:n ja Dialogia!-festivaalin yhteistuotanto on samalla vapaan kentän toimijoiden voimannäyttö, joka laajentaa käsitystämme perinteisten musiikkiteatteri-instituutioiden ulkopuolisten toimijoiden mahdollisuuksien rajoista avaten uusia ovia ja innostaen ylittämään näitä rajoja entistä tarmokkaammin.
Alun perin monodraamaksi sävelletty Émilie on kirjoitettu Karita Mattilalle, joka lauloi nimiroolin teoksen kantaesityksessä Lyonin oopperassa 2010. Saariahon ja libretisti Amin Maaloufin neljäs ja viimeinen yhteistyö seuraa L’Amour de loinin (2000), Adriana Materin (2005) ja La Passion de Simonen (2006) jatkumoa punoen edeltäjiinsä monikerroksisia siteitä ja tutkien samalla uusia ilmaisukeinoja, jotka palvelevat teoksen dramaturgiaa.
Noin 80-minuuttinen monodraama kiertyy ranskalaisen matemaatikon, fyysikon, kirjailijan, filosofin ja amatöörioopperalaulajan Émilie du Châtelet’n 1706-1749 elämän – ja kuoleman – ydinsäikeiden ympärille. Teos jakautuu yhdeksään kohtaukseen, jotka soitetaan ilman väliaikaa. Säveltäjän omaa kuvausta mukaillen kullakin kohtauksella on oma ydinaiheensa ja musiikillinen materiaalinsa, jolle tunnusomaista on monikerroksisuus ja tempojen suuret kontrastit. Oopperan sävelkieli ilmentää Émilien inhimillistä kokonaisuutta, ajatuksia ja tunteita, orkesterin osuuden kummutessa hänen hengityksensä rytmistä.
Yksi Barrièren ohjauksen keskeisiä ilmaisullisia valintoja on Émilien soolo-osuuden jakaminen kahden sopraanon, Pia Freundin ja Meeri Pulakan, kesken. Tässä produktiossa laulajat ovat vokaalisesti ja näyttämöllisesti toistensa peilejä. Heidän vuoropuhelunsa on paikoin keskustelunomaista nopeiden siirtymien dialogia, kun taas toisinaan monologit ovat laajempia. Nämä ratkaisut pohjautuvat kuitenkin aina vahvasti tekstin dramaturginaan – ja siten myös itse musiikkiin. Siirtymät ovat hämmästyttävän orgaanisia, eikä teoksen arvasi näkemänsä ja kuulemansa perusteella olevan alun perin monodraama.
Näin toteutettuna Émilien ilmaisukeinot muistuttavat enemmän oratorion tai passion kerrontaa, jolloin sen yhteydet erityisesti La Passion de Simonen kamariorkesteriversion estetiikkaan käyvät ilmeisemmäksi, jos kohta teosten eroavaisuudetkin korostuvat.
Alkuperäiskonseptin mukaisesti sopraanoääntä muokataan myös reaaliaikaisesti elektroniikan avulla. Niinpä toisessa, kolmannessa ja viidennessä kohtauksessa kuullaan yhteensä 32 tahdin verran miesäänen kaltaiseksi muokattua laulua, kun taas seitsemännessä kohtauksessa on 17 tahdin verran lapsen ja miehen ääntä.
Nämä signaalinkäsittelyn avulla luodut hahmot laajentavat teoksen äänellistä ilmaisua. Hienovireisesti vahvistetuilla puheosuuksilla on myös merkittävä tehtävä oopperan kerronnassa. Esityskieli on pääosin ranska, mutta osa Émile du Châtelet’n ja Voltairein ajatustenvaihtoa käydään englanniksi – kuten tosielämässäkin.
Cembalolla on partituurissa merkittävä musiikillinen tehtävä siltana laulajien ja orkesterin välillä. Oopperan kerronnassa instrumentti ei pelkisty näyttämörekvisiitaksi, vaan sillä on ajankuvan luomista syvällisempi tehtävä. Se toimii nimihenkilön kosketinsoitinäänenä kietoen laululinjat orkesteriin. Ilmaisullisesti sitä voi kenties verrata kuoron tehtävään Adriana Materissa. Korokkeelle asetettu soitin toimii myös visuaalisena siltana näyttämön ja soitinmusiikin välillä. Hienoinen mikrofonivahvistus ja elektroniikan avulla luodut efektit laajentavat cembalon palettia.
Oopperan äänimaisemaan kuuluu olennaisena osana myös vahvistettu kynä, jonka liikkeet paperilla saavat hämmästyttävän käsinkosketeltavan asun, olivatpa sitten kyseessä kirjeenvaihto tai Newtonin Philosophiæ Naturalis Principia Mathematican käännöstyö ja kommentaarit.
Sopraano- ja cembalosolistien ohella Émilen partituuri on kirjoitettu kamariorkesterille, johon kuuluvat huilu, piccolo, oboe, klarinetti, fagotti, kontrafagotti, kaksi käyrätorvea, trumpetti, pasuuna, patarummut laaja lyömäsoittimisto sekä jouset.
Oopperan yhdeksän kohtausta, Ennakkoaavistuksia, Hauta, Voltaire, Säteet, Kohtaaminen, Tuli, Lapsi, Principia ja Unohdusta vastaan ilmentävät tuokiokuvina Émilie du Châtelet’n elämän keskeisiä ulottuvuuksia toisiinsa lomittuen, ikään kuin mielen vapaina assosiaatioina. Ooppera ei pyri elokuvakerronnasta tuttuun pseudokoherenttiin elämäkerrallisuuteen vaan pikemminkin se tarjoaa valikoituja heijastuksia nimihenkilönsä elämästä ja tieteellisestä työstä katsoen niitä musiikkiteatterin prisman läpi ja tarjoten yleisölleen häivähdyksiä inhimillisen kokonaisuuden ydinmotiiveista.
”Oopperatraditiossa nainen yleensä kuvataan rakkauden kohteena tai rakkaudessa kärsivänä ja petettynä. Naisena olen tietenkin pyrkinyt kuvaamaan myös muunlaisia näkökulmia. Toisaalta minua ei kiinnosta naisen (tai miehen) raadollinen tai hyperrealistinen itsetilitys tai intimiteetin rikkovat skandaalimaiset paljastukset naisnäkökulmaan vedoten”, Saariaho kertoo.
”Länsimaiset tarinamme ovat usein melko suoraviivaisia kertomuksia hyvän ja pahan taistelusta, ilman ambivalentteja vivahteita. Kuvatessani ihmistä tai inhimillisiä tunteita oopperoissani pyrin nimenomaan välittämään ihmisen ja tunteiden monivivahteisuutta sellaisina kuin me ne elämme ja koemme. Samalla tavoin kuin käytän usein metaforana erilaisia rajatiloja, kuten varjon ja valon välille muodostuvaa aluetta, olen kiinnostunut myös ihmismielen vivahteista, niistä usein pienistä alueista, jotka erottavat hyvin erilaiset tunteet toisistaan.”
”Näin ollen se dramatiikka, jota etsin oopperoissani ei ole suurissa ulkoisissa tapahtumissa, vaan enimmäkseen mielen sisäisistä liikkeistä. Émilie on äärimmäisin tässä mielessä, sillä koko oopperahan kertoo Émilien ajatuksista, ja vaikka hän varmaankin istuu pöydän ääressä teoksen alussa kirjettä kirjoittaessaan, ei paikalla ole mitään merkitystä.”
”Emiliellä oli elämänsä aikana lukuisia intohimoja, ja ne kehittyivät kahden eri ulottuvuuden välillä: hänen kohtuuton rakkautensa (miehet, korut ja uhkapelit) ja hänen intiimi ja syvä vetovoimansa tietoon ja tieteelliseen tutkimukseen. Nämä kaksi vahvaa ja joskus liioiteltua puolta hänen persoonallisuudestaan edistävät yllättävän hahmon luomista, joka on ristiriitaisuuksissaan hyvin inhimillinen ja jopa viehättävä. Myrskyisästä elämästään huolimatta hän onnistui hallitsemaan tieteellistä tietoa niin kuin harvat tuolloin pystyivät ja ryhtyi raskautensa aikana ja elämänsä viimeisinä kuukausina merkittävään työhön kääntämällä ja kommentoimalla Newtonin Principia Mathematicaa.”
Vaikka ooppera ei ankkuroidu aikaan tai paikkaan, vaan valitsee ilmaisukanavakseen mielensisäisen dramaturgian, Émilien ajatukset ja aistimukset, viittaa sen asetelma kuitenkin siihen, että kohtaamme nimihenkilön hänen neljännen raskautensa loppuvaiheessa 42 vuoden iässä. Pian hän synnyttäisi tyttären, Adélaïden, ja kuolisi kuusi päivää sen jälkeen. Täten oopperan läpäisevät kuoleman airuet juontavat juurensa pikemminkin Émilien tietoisuudesta lähestyvän synnytyksen tietoisista riskeistä metafyysisten kaikujen sijaan.
Émilien tytär kuoli taaperoikäisenä, mutta hänen kuumeisesti loppuun saattamaansa Institutions de Physiqueta luetaan edelleen.
Vielä syntymättömälle Adélaïdelle sekä Émilien miehille, erityisesti Jean François de Saint-Lambertille (Adélaïden isä) ja Voltairelle, Ada Freund ja Janne Marja-Aho luovat koreografiset ilmentymänsä, joiden fyysinen kieli sulautuu erinomaisesti kerrontaan.
Pystysuoralle valkokankaalle heijastetut projektiot kumpuavat tekstistä ja musiikista, syventäen niitä omalla kommentaarillaan, Niiden keskeisiä visuaalisia symboleja ovat pilvet, joiden mystifioitua olemusta 1600- ja 1700-lukujen empirismi kävi purkamaan tieteellisen tarkastelun keinoin. Näyttämörekvisiitta kattaa pienen kirjoituspöydän, jolla on muutama kirja. Enempää ei tarvita. Visuaalista ilmettä täydentävät Étienne Exbrayatin alati taiten harkittu valosuunnittelu, Satu Muurisen suunnittelema ja Teija Paanasen toteuttama oivallinen puvustus sekä Alisa Kaksosen meikki.
Oopperan soiva kokonaisuus muodostaa täydellisen ympyrän, jonka kehä kiertyy sen Calmo, misterioso avauseleestä – cembalon kvintoli, jota patarumpujen, lyömäsoittimien, huilun ja jousien tremoloharmoniat säestävät – aina oopperan päätökseen 232 partituurinsivua myöhemmin. Kun Émilien ydinmotiivit ovat sulautuneet yhteen, samainen aihe palaa viimeisillä tahdeilla, nyt hiljaisten vaskien kanssa. Oopperan vokaali- ja orkesteri-ilmaisussa on kuultavissa monia Saariahon keskeisiä keinovaroja, mutta myös merkittävää uuden kokeilua.
Sanni Antikaisen herkeämättömällä virtuositeetilla ja äärimmäisellä herkkyydellä toteuttama cembalo-osuus taipuu luontevasti sekä solistisiin että ensembletehtäviin reagoiden laulajien ja orkesterin stemmoihin loputtoman kiehtovasti.
Rytmiikka on värien ja tekstuurin ohella Saariahon perustavanlaatuinen ilmaisuelementti, joka ilmenee niin purskahduksenomaisina eleinä kuin päällekkäisinä kuvioinakin. Tämä rytminen polyfonia jatkaa kahden toisiinsa kietoutuneiden sydämenlyöntien, äidin ja lapsen, musiikillista symboliikkaa, jonka juuret Saariahon musiikillisessa kieliopissa juontavat Du cristal (1989-90) -orkesteriteokseen ja joilla on merkittävä kerronnallinen painoarvo Adriana Materissa. Jokainen yhdeksästä kohtauksesta hyödyntää omanlaisiaan musiikillisia keinovaroja Saariahon valjastaessa kamariorkesterin laajan sointikirjon oopperan ilmaisun ytimeen.
Sujuvasti säveltäjän tyylin hallitseva Avanti! muovasi Aliisa Neige Barrièren johdolla orkesteriosuudesta upean kerronnallisen kokonaisuuden korokkeella, jonka läpikuultavuus ja värikylläisyys olivat nautittavaa kuultavaa.
Freund ja Pulakka elivät ja hengittivät sopraano-osuutta kaikella tietämyksellään ja taidollaan heidän ääntensä sulautuessa yhteen entistä moniulotteisemmaksi ja syvemmäksi kokonaismuotokuvaksi, joka on tulvillaan ilmeikkäitä yksityiskohtia ja värikirjoa. Balanssi orkesterin, cembalon ja elektroniikan kanssa toimi prikulleen, ja solistien äänellinen ja näyttämöllinen läsnäolo piti vahvasti otteessaan.
Soivan toteutuksen viimeistelyssä Timo Kurkikankaan vivahteikkaalla äänisuunnittelulla on erityinen integroiva roolinsa, jonka kokonaisvaltainen musikaalisuus signaalinkäsittelyssä, tilaäänessä ja efekteissä ansaitsee erityiskiitokset.
Toivoa sopii, että lauantai-iltapäivän toisen esityksen jälkeen tästä produktiosta saadaan nauttia vielä monilla uusilla näyttämöillä.
Kaija Saariahon Émilie Porvoon Taidetehtalla 26.6. Libretto Amin Maalouf. Avanti! Aliisa Neige Barrière, kapellimestari. Pia Freund, sopraano, Meeri Pulakka, sopraano, Ada Freund ja Janne Marja-Aho, tanssi ja koreografia, Aleksi Barrière, ohjaus, Étienne Exbrayat, näyttämö- ja valosuunnittelu, Timo Kurkikangas, äänisuunnittelu, Satu Muurinen, puvustus.
