Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa 19.11. Johtajana Jukka-Pekka Saraste, solistina Pekka Kuusisto, viulu. Tarkiainen, Stravinsky, Sibelius.
Helsingin kaupunginorkesteri on kokenut matkaaja. Sen ensimmäinen ulkomainen konserttikiertue oli samalla merkittävimpiä: orkesteri konsertoi kesällä 1900 Robert Kajanuksen johdolla Pariisin maailmannäyttelyssä tuomisinaan vuotta aiemmin valmistunut Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia.
Sortovuosien aikana kansallista paatosta henkivä sinfonia sai voimakkaan symboliarvon, kuten koko suomalaisen kulttuurin esittäytyminen maailman näyttämöllä. Olikin HKO:lta aiheellista historian muistamista ottaa teos tällä viikolla alkavan, Hampuriin, Frankfurtiin, Linziin ja Wieniin suuntautuvan konserttikiertueen päänumeroksi.
Saattoi myös kuvitella, että ylikapellimestari Jukka-Pekka Saraste ja muusikot jollain tasolla eläytyivät ensimmäisen kiertueen historialliseen tilanteeseen – niin pakahduttavaa tunnevoimaa esitys uhkui.
Sarasteen viime vuosina HKO:n kanssa tekemä ja Deutsche Grammophonen Stage+-palveluun taltioitu Sibeliuksen sinfoniasarja ei ehkä ole saanut aivan ansaitsemaansa huomiota, sillä kyllähän hyvää Sibeliusta Suomessa koko ajan tehdään – HKO varsinkin pisimpine perinteineen. Soinnin muhevuuden ja tarkkuuden yhdistelmässään sarja kuitenkin on tärkeä puheenvuoro – synteesi menneinä vuosina muodissa olleesta äärimmilleen puleeratusta ja romanttisemmasta tyylistä.
Ensimmäiseen sinfoniaan Saraste latasi alun myyttisen, runolaulajamaisen klarinettisoolon jälkeen voimakkaan jännitteen, yrittämättä peitellä sen Tšaikovski-vaikutteita ja paikoin rosoista orkestraatiota. Hän korosti aksentoinnin ärhäkkyyttä, joka on selvästi Beethovenin perua, ja toisaalta laajakaaristen melodioiden hurmosta. Vastakohdat dramaattisten ja toivorikkaiden jaksojen välillä oli terävöitetty, scherzon ilkamointi oli virtuoosista ja finaalin paatos musertavaa. Ylimääräisenä kuultiin vielä Sibeliuksen Bardi lumoavine harppuineen.
Tuoretta suomalaisantia kiertueella edustaa Outi Tarkiaisen Jään laulu, jonka RSO kantaesitti vuonna 2020. Siinä tulevat esiin Tarkiaisen tyylin tunnusmerkit: koloristisella orkestraatiolla maalailtavat pohjoiset luontonäyt ja äitiyden tematiikka.
Tarkiainen kuvaa arktisen alueen jään elämää vuodenaikojen mukaan: talvella se paisuu ja kesällä kutistuu. Jään liikkeessä säveltäjä kuulee hitaasti vyöryvää laulua, jolla on myös surumielinen, ilmastonmuutoksesta muistuttava sävynsä – ikään kuin jää vaikertaisi sulamiseen pakottavien olosuhteiden alla.
Orkestraatiossa Tarkiainen yhdistää taitavasti diskanttista helinää kolmine pikkolohuiluineen ja ohuine jousitekstuureineen sekä syvältä kumpuavaa voimaa. Ehkä jokin orgaanisempi, sisäiselle kasvulle perustuva taso teoksesta jää puuttumaan. Säveltäjä liittää luonnonilmiöihin myös lapsen syntymän tuomia tunteita, mutta kuulijalle nämä assosiaatiot eivät ihan välity.
Kun solistinumerona kuullaan vielä Pekka Kuusiston soittamana hänen velmulle muusikkoudelleen hyvin sopiva Stravinskyn viulukonsertto, täytyy sanoa, että parastaan Suomi taas maailmalle esittelee.
Teos kuuluu Stravinskyn uusklassiseen kauteen. Säveltäjä käyttää barokin ja klassismin muotoratkaisuja, mutta vääntelee niitä kubistisella kulmikkuudella. Solisti ei briljeeraa juurikaan yksin, vaan pallottelee orkesterin kanssa kamarimusiikillisessa hengessä. Pekka Kuusisto heittäytyi teokseen melkeinpä pelimannilaisella otteella, mutta sen taustalla oli yllätyksellisenä poukkoilevan musiikin taiturillinen hallinta.
Rytminen leikkaavuus, äkilliset aksentit ja epäsäännölliset painotukset toteutuivat Sarasteen ja Kuusiston tarkassa yhteispelissä mallikkaasti, ja bitonaalinen harmonia viilsi terävästi. Silti mukana oli myös huumoria, jonka puuttuessa teos saattaa helposti kuulostaa puisevalta.
Ylimääräisenä Kuusisto soitti Tallari-yhtyeen Markkinamarssin. Se on Arto Järvelän säveltämä, mutta kuten saattoi odottaa, Kuusisto teki siitä hyvin omanlaisensa hiljaisella tapailulla alkavine kehkeytymisineen. Tämä menee maailmalla kuin häkä.
