Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa 5.2. Johtajana ja viulusolistina Pekka Kuusisto. Ale Carr, sisteri. Thorvaldsdóttir, Karlsson, Vivaldi.
Pekka Kuusisto teki Helsingin kaupunginorkesterin kanssa Vivaldin Vuodenajoista sen, mitä sopi odottaakin: yllätyksellistä ja mielikuvitusta pursuavaa instrumentaaliteatteria. Ruotsalainen pelimannimusiikki ryyditti osien välejä, Vivaldin nuotit lähtivät lentoon monin lisäilyin ja vapauksin, ja vastakohdat ja karakterisoinnit oli viety äärimmilleen: hauskasta irrottelusta jähmettyneisiin hetkiin ja realistisen tarkkaan kuvailuun.
Teoksen ohjelmalliset tapahtumat heräsivät henkiin kuin oopperassa tai elokuvassa – usein jopa karrikoituina, piirroselokuvan mieleen tuoden, mutta paljon parempi näin kuin tylsänä normitulkintana. Näin saa ja pitää klassikoita tuulettaa – mutta se toimii vain, jos on Kuusiston tasoinen taito ja näkemys. En totisesti haluaisi kuulla samaa jonkun keskinkertaisen viulistin tekemänä.
Vaikka esitys rönsyili ideoita ja sivupolkuja, se pysyi jollain ihmeen konstilla kasassa ja toi paljon soitetusta teoksesta uusia piirteitä esiin. Vivaldihan oli ohjelmamusiikin edelläkävijöitä, ja hän kokeili radikaalisti soittimien rajoja. Hänen yhteydessään on turha puhua partituurin totuudesta ja pyhyydestä, sillä musiikki edellyttää esittäjien omaa luovaa panosta.
Kuusisto oli ottanut solistiparikseen ruotsalaisen multi-instrumentalistin Ale Carrin, joka soitti tässä sisteriä. Se on eurooppalainen metallikielinen näppäilysoitin, jonka helisevä sointi sopi hyvin viulun rinnalle. Vahvistusta se kyllä tarvitsi. Carrin rooli oli monenlainen: pelimanniosuuksissa hän keskusteli Kuusiston kanssa aitoon jamityyliin, toimi continuo-tyylisenä säestäjänä ja joskus nappasi pätkiä soolostemmasta tai jopa osuuksia kokonaan.
Mitä pelimannivälikkeet sitten esitykseen toivat? Koin ne ikään kuin perspektiivin vaihdoksiksi, oopperan kevyiksi intermezzoiksi, jotka samalla korostivat teoksen kansanomaisia puolia ja improvisatorisia vapauksia. Niiden ainoa ongelma oli se, että heti kun tanssillinen syke alkoi viedä mukanaan, se pitikin keskeyttää. Toisinaan sillat toimivat kuin suorana johdantona Vivaldiin, joskus ne taas töksähtivät enemmän.
Irrotteleva ote ei ollut pelkkää hupia, vaan Kuusisto ja HKO korostivat myös Vuodenaikojen dramaattisia puolia: kesän painostavuutta, tukahduttavuutta ja sadon tuhoavia myrskyjä. Kiusaavat hyttyset, talvinen hampaiden kalina ja jään pettäminen tulivat esiin havainnollisesti. Kesän hitaassa osassa alttoviulut häiriköivät paimenen unta pahemmin kuin koskaan. HKO soitti kautta illan idiomaattiseen barokkityyliin, lyhyin vedoin ja ilman vibratoa.
Vaikka Kuusisto briljeerasikin virtuoosisissa sooloissaan, sen puolen sijaan esityksessä korostui kollektiivinen osallisuus. Hän kulki koko ajan orkesterin edessä eri soitinryhmiin kontaktia ottaen ja heittäytyi keskusteluun milloin soolosellon, milloin viulujen kanssa. Beethovenin Pastoraalisinfonia käväisi joskus mukana.
Mikseivät klassisen musiikin esitykset voi olla useammin tällaista elävää ja myös silmin nähtävää kommunikaatiota? Salintäyteinen yleisö juhli esitystä seisaaltaan – seisomapaikatkin olivat käytössä. Bravo!
Konsertin aloitti HKO:n kauden teemasäveltäjän Anna Thorvaldsdóttirin CATAMORPHOSIS (2020). Suuntaansa, koostumustaan ja tiheyttään vaihtelevat orkesterimassat soivat yhtä aikaa kosmisina ja inhimillisinä. Kuusisto tuntui korostavan enemmän surulaulun luonnetta kuin dramaattista voimaa – huoli planeetastamme on teoksen keskiössä.
Mikael Karlssonin teos So We Will Vanish koostuu kolmesta laulusta, joissa kussakin äänen saavat luonnosta hävinneet puut. Niiden tarinat soivat melankolisina, Tulihaukat-osassa myös dramaattisina. Ruotsalainen mezzosopraano, 70-vuotias Anne Sofie von Otter, on yhä voimissaan. Ääni soi jopa kantavammin kuin hänen kulta-aikanaan. Melkein suora, vähävibratoinen laulutapa sopi hyvin teokseen, samoin kuin alaäänten kumea väri.
Pekka Kuusisto kertoi yleisölle ennen esitystä, että laulajan ääntä vahvistetaan hieman katsomon takaosaan päin, koska siellä laulusolistin kuuluvuus on yleensä heikko. En tiedä, onko Musiikkitalossa tehty ennen tätä ratkaisua klassisissa konserteissa. Hyvä, että joku tarttuu asiaan, jonka tilan kaikki ovat tienneet – vaikka se tuokin esiin kiusallisesti talon akustiset heikkoudet.
