Kurt Weill: Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho, libretto Bertolt Brecht, suomennos Pentti Saaritsa. Kapellimestari Kalle Kuusava, ohjaus Mikko Kouki, koreografia Jouni Prittinen, lavastussuunnittelu Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Jessica Rosenberg, valosuunnittelu Janne Teivainen. Rooleissa Päivi Nisula, Petri Bäckström, Waltteri Torikka, Sonja Pajunoja, Jasper Leppänen, Jere Hölttä, Jussi Merikanto, Nicholas Söderlund. Turun konservatorion kamarikuoro. Turun kaupunginteatterin, Turun kaupunginorkesterin ja Saaristo-oopperan yhteistuotanto Turun kaupunginteatterissa, ensi-ilta 9.4.2026.
Bertolt Brecht ja Kurt Weill uudistivat sekä yksilöinä että yhdessä käsitystä teatterista, musiikkiteatterista ja oopperasta, eikä aina ole itsestään selvää, mihin genreen heidän yhteistyöproduktionsa sijoittuvat. Mahagonnyn tapaus on kaksitahoinen: vuonna 1928 kantaesitettiin Baden-Badenissa laulunäytelmäksi luokiteltu Mahagonny, josta kasvoi tarinaltaan ja musiikiltaan kertakaikkisen upea ooppera Aufstieg und Fall der Stadt Mahagonny.
Kyseessä on nytkin ajankohtainen tarina, jonka sanoma pähkinänkuoressa on: ”ahneudella on kakkainen loppu”. Sen realismi ja symbolismi kietoutuvat väkevästi kantaaottavaksi poliittiseksi moraliteetiksi. Tekijät joutuivat natsihallinnon hampaisiin ja pakenivat Amerikkaan, Brecht Suomen kautta.
On todella hienoa, että tämä aikansa modernia orkesterimusiikkia, jazzia ja vetäviä schlagertyyppisiä laulelmia (mm. Alabama Song) nerokkaasti yhdistelevä ooppera saatiin jälleen ison orkesterin ja ammattilaulajien voimin näyttämölle. Kansallisoopperan produktiossa vuonna 1970 Jenny Smithinä lauloi Tamara Lund, Jim Mahoneyna Vesa-Matti Loiri. Viitisentoista vuotta sitten nähtiin Tampereella sikäläisen konservatorion ja ammattikorkeakoulun yhteisponnistuksena Ari Angervon johtama onnistunut opiskelijaesitys, jossa oli mukana partituurin mukainen orkesteri. Niin sanottua ”pikku-Mahagonnya” sen sijaan on nähty silloin tällöin eri puolilla Suomea. Savoy-teatterissa nähtiin taannoin Lauri Maijalan ohjaama, Dima Slobodenioukin johtama versio, jossa musiikista vastasivat Avanti! ja UMO.
Turun kaupunginteatterin, Turun kaupunginorkesterin ja Saaristo-oopperan yhteistuotannon ohjaajan Mikko Koukin yleisote Mahagonnyyn ei ole shokeeraavan raju, joskin siinä on rajuja kohtauksia, kuten nyrkkeilyottelu ja ennen kaikkea Jim Mahoneyn kuolema. Teos on toisaalta tiivis tapahtumakaari, toisaalta sarja episodeja, ja tämä tuodaan esiin myös eräänlaisilla kohtausten otsikkotauluilla, jotka ilmestyvät näyttämön ylälaitaan.
Lieneekö nykyinen turvallisen työympäristön korostaminen ja esiintyjien intimiteetin entistä tarkempi huomioon ottaminen syynä siihen, että Mahagonnyn tarjoamissa nautinnoissa hillutaan melkoisen siististi. Isot viinatonkat tyhjenevät kolisten, mutta sikaörveltämistä ei nähdä; muutama solistinen röyhtäys sentään. Ei nähdä myöskään rajua seksiä, jolle teos tarjoaa roimat mahdollisuudet; naimatouhut ovat varovaisen viitteellisiä. Tyttöjen asut ovat enemmän somia kuin riettaita.
Kouki tietenkin tuntee brechtiläisen teatteritradition vieraannuttamisefekteineen. Mahagonnyssa se tulee voimakkaimmin esiin kuorokohtauksissa, jotka kommentoivat ja kuljettavat tarinaa. Paikallaan seisten kovaäänisesti todistaen laulava joukko assosioituu ehkä ensimmäiseen brechtiläisen näkemyksen mukaisesti tuotettuun esitykseen Suomessa, Arvo Salonkirjoittamaan, Kaj Chydeniuksen säveltämään ja Kalle Holmbergin ohjaamaan Lapualaisoopperaan.
Kouki on luonut hyvän tyyppigallerian; roolinteko ja äänenkäyttö kulkevat aivan kaikilla mukavasti samaa rataa. Päivi Nisulan rouva Begbick on ankara ja kova, uljaasti laulava matriarkka. Hänen esikuntaansa kuuluvat Fatty, ketteräkinttuinen Petri Bäckström, sekä tyylikäs Kolminaisuus-Mooses, upeassa äänellisessä kunnossa oleva Waltteri Torikka. Jack O’Brienina Jere Hölttä ihastuttaa ja kauhistuttaakin: hienoa laulua ja antaumuksellista lihan mässäilyä, kunnes mitta täyttyy ja kuolema korjaa.
Kalle Kuusavan johtama esitys on kokonaisuutena erinomainen. Muut laulajat ovat saaneet oopperalaulajakoulutuksen paitsi Jennyn esittäjä Sonja Pajunoja. Hänellä on takanaan opinnot Tampereen ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla ja Oulunkylän Pop & Jazz -konservatoriossa, ja niissä saaduilla eväillä on päästy pitkälle – ja korkealle.
Tämä Jenny on kultakutrinen nainen, jonka ääni kohoaa enkelimäisen kristallinkirkkaana, täydellisen intonaatiotarkkana ja vibratoa vain hyvin säästeliäästi käyttävänä kohti taivaita. Viaton olemus on kutkuttavasti ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että kyse on lutkasta. Tosin tällä lutkalla on myös aitoja tunteita, eikä ihme: kyllä komeaäänisen Jasper LeppäsenJim Mahoney on omiaan niitä herättämään. Leppänen tekee vahvan roolityön, jonka intensiteetti kasvaa rajua loppua kohden vallan vimmatun vangitsevaksi.
Visuaalisuuden värikkyys näkyy komeassa puvustuksessa, lavastuselementit ovat pelkkiä kehikkoja, joista on moneksi: tyttöjen näyteikkunoiksi, villisti pyöriteltyinä rajumyrskyksi, oikeussaliksi ja vankiselliksi. Jouni Prittisen koreografia on tapahtumia tukevaa tanssimista, myös letkassa, ja mukavasti rytmitettyä liikkumista. Nyrkkeilykohtaus on hienosti rakennettu. Kamarikuoro Mahagonnyn asukkaina ja huorina hoitaa hommansa hienosti.
On esityksessä myös miinuksia, tosin suurin niistä on mitä ymmärrettävin: orkesterin sähköinen äänentoisto. Teatterissa, jossa ei ole yli 40-päiselle orkesterille monttua, soittajisto on sijoitettu näkymättömiin näyttämön taakse; välissä on tumma seinä. Tulos on hieman kuin kuuntelisi keskinkertaisesta radiosta priimaluokan orkesteria. Orkesteriosuuden monet hienoudet, kuten ajoittainen sinfoninen kehittely ja kontrapunktiset rakenteet, olivat vaarassa lipua ohi korvien. Mietinkin, että seuraava Turun oopperatuotanto taitaa toteutua Fuugassa, joka jo puolivalmiina kohoaa teatterin vieressä. Sinne tulee Tampere-talon tapaan kunnon orkesterimonttu.
Minua häiritsi myös ylenpalttisen runsas teatterisavun käyttö. Eihän se haise eikä ole allergisoivaa, mutta en keksinyt sille aina perusteita, en myöskään kymmeniä lamppuja sisältävien valaisinelementtien kääntämiselle suoraan kohti yleisöä. Pieniä harmeja suuren onnistumisen rinnalla. Jos aivan alussa saattoikin aistia pientä ensi-illan jännitystä, viimeistään toinen näytös tapahtumarikkaudessaan ja vauhdikkaassa sujuvuudessaan vetäisi yleisön mukaansa. Koettiin esityksen komea nousu – eikä se päättynyt tuhoon.
