Helsingin kaupunginorkesteri, kapellimestari Manfred Honeck, solisti Lilja Haatainen, viulu. Mozart, Haydn, Saint-Saëns, Schulhoff. Musiikkitalo 8.5.2026.
Tykästyin Manfred Honeckiin heti W.A. Mozartin Ttuksen lempeys -oopperan alkusoiton päättäväisen jykevistä alkutahdeista – miten paljon pelkkä oktaaviteema voikaan kertoa! Honeckista välittyi karisma ja ystävällinen auktoriteetti. Orkesteri soitti tarkasti ja sähäkästi, pienet, huolelliset detaljit värittivät soivaa kudosta kaiken aikaa. Hyvän tuulen Mozartia kerrassaan!
Myös Joseph Haydnin 93.sinfonia, yksi ns. Lontoon sinfonioista, alkaa oktaavijymähdyksillä; sävellaji vain hyppäsi pykälää ylöspäin. Ajallisesti – ja paljolti myös sisältönsä monipuolisuudessa – nämä teokset ovat lähellä toisiaan; Titus on peräisin Mozartin kuolinvuoden 1791 syyskuulta – kuolema koitti joulukuussa – Haydnin sinfonia sai kantaesityksensä helmikuussa 1792. Se on täynnään haydnmaista jekkuilua, yllätyksellisiä sävellajin, dynamiikan sekä duurin ja mollin vaihteluita, eikä Honeck peitellyt iloaan poimiessaan niitä esiin. Orkesteri tuntui olevan kovin mielellään mukana leikissä. Ensi osa keinui niin viehkeän eleganttina ländlerinä, että yleisö ei malttanut olla kiittämättä taputuksin.
Haydn, jousikvartetin kehittäjä, aloittaa toisen osan suloisella kvartettikatkelmalla, jonka teema jylisevän mollitaitteen jälkeen pikkuhiljaa kasvaa koko orkesterin riemukkaaksi fortissimo-julistukseksi. Osan lopun kynnyksellä, kesken hipohiljaisen hipsuttelun, Haydn herättää yleisön fagotin fortissimotöräyksellä, joka johdattaa sovinnaiseen loppuun. Sitä seuraava menuetti ei todellakaan Honeckin käsissä ollut mikään siro hovitanssi, vaan välillä se leikki wienervalssia straussilaisen lennokkaasti. Finaali saatteli teoksen aistikkaan vauhdikkaasti päätökseen.
Lilja Haatainen on ehtinyt tullut tutuksi monista menestyksistään sekä konserteissa että kilpailuissa. Hänen kehityksensä on sujunut ilmeisen onnellisissa merkeissä; soiton ilo ja vapautuneisuus, joka tuli tutuksi jo hänen ollessaan 10-vuotiaana RSO:n solistina, ei ole kadonnut mihinkään tehtävien käytyä yhä vaativammiksi.
Camille Saint-Saënsin. 3. viulukonsertto oli hienosti muotoiltu kokonaisuus, jossa ääriosien temperamenttinen, eheä tulkinta kehysti komeasti toisen osan sulokkaan intensiivistä laulavuutta. Sen äärimmäiseen hiljaisuuteen päättyvä pitkä diminuendo osoitti jousikäden täydellisen vakaata hallintaa.
Soitossa ihastutti ulkoisesti tyyni varmuus, sisäisesti sangen väkevä ote, sointivärien taju, intonaatiotarkkuus ja virtuoosipaikkojen helppo leikittelevyys. Yhteistyössä kapellimestarin ja orkesterin kanssa oli täysi ammattilaismeininki. Ei ole ihme, että 15-vuotias Lilja Haatainen on Naantalin musiikkijuhlilla soittamassa kamarimusiikkia yhdessä suurten nimien, mm. itseään liki 70 vuotta vanhemman Arto Noraksen kanssa.
Ilta päättyi Erwin Schulhoffin Viiteen kappaleeseen. Teos on sinänsä kiintoisaa 1920-luvun sekatyylimusiikkia, jossa mm. jazz, schlager, stravinsky- ja monet muut vaikutteet kieppuvat enemmän tai vähemmän sulassa sovussa melskaamassa tanssirytmien parissa. Kamarimusiikista suuren orkesterin soitettavaksi paisutettu teos oli kyllä värikästä ja kivaa kuultavaa, mutta sen paikka olisi ollut paremminkin ennen Saint-Saënsin konserttoa. Nyt se metelöi Liljan ihanan soiton pois mielestä turhan väkivaltaisesti.
