Kansallisbaletilla oli aiempina vuosina vaikeuksia myydä Triple Billejään eli kolmen koreografian iltojaan. Vaikka anti olisi ollut hyvääkin, yleisö ei vain tullut. Baletinjohtaja Javier Torres keksi vuosi sitten uuden konseptin, johon kuuluivat DJ:n vetämät etkot ja jatkot. Yleisökin saa tanssia, ja balettitanssijat antavat mallia näyttämön lisäksi väliajalla lämpiössä.
Johan väkeä alkoi lappaa. Tosin tällä kertaa itse ohjelmistosta ei löytynyt siltaa bailaamiseen, sillä teokset olivat sangen vakavia ja visuaalisesti tummasävyisiä, vaikka koreografien tausta olikin katutanssissa ja hiphopissa. Oli harhaanjohtavaa markkinoida iltaa ”katutanssin sykkeellä”. Kaikissa teoksissa pääpaino oli ryhmän monipuolisessa käytössä, ja Kansallisbaletti sai näyttää korkeaa tasoaan.
Avausteos, Julien Nicosian Lips on the ground, edusti klassispohjaisen nykytanssin estetiikkaa. Se on visuaalisesti vaikuttava tanssijoiden hopeaa hohtavine housuineen. Koreografia painottuu ryhmien erilaisiin, virtaaviin muodostelmiin. Teemana on tapahtuneen trauman käsittely, liikkeet ahdistavista muistoista toiveikkuuteen.
Vastakohtaiset tunteet saavat selkeän koreografisen ilmaisun terävästi aksentoitujen ja vauhdikkaasti pyörivien liikkeiden muuttuessa pehmeämmiksi. Koreografin omassa visualisoinnissa kontrastia luovat vasemman puolen kolkko tyhjyys ja oikean nurkan vihreä paratiisinäkymä. Vaikka teos on abstrakti, se välitti paljon tunteita ja enne esteettisesti nautittavaa tanssia.
Janiv Oronin ja Michael Anklinin nauhalta kuultu musiikki oli perinteistä, elokuvamusiikin mieleen tuovaa taustaa, josta ei paljon sisältöä irronnut.
Keskimmäinen teoksista on Bintou Dembélén – en mode marron –, joka perustuu orjuuden ajan katutansseihin. Pyörivät liikeradat ja kulkuemainen askellus tuovat ritualistisen vaikutelman, mutta teoksen vaikutusta himmentää hämäräksi jäävä valaistus. Tanssijat eivät erotu kunnolla, vaikka he pyörittelevätkin valonaruja.
Toinen, baletissa perin harvinainen ongelma on se, että tanssi jää aika pahasti musiikin varjoon. Lavalla nimittäin soi ensimmäinen osa Steve Reichin teoksesta Drumming. Se on varhaisen minimalismin avainteos, joka on säilyttänyt tyrmäävän, hypnoottisen voimansa.
Drumming kestää kokonaisuudessaan noin 70 minuuttia, ja ensimmäinen osa on tiukin ja perkussiivisin neljän bongorummun tykittäessä rytmikuvioitaan. Huimaavalla tavalla eteenpäin kallistuva vaikutelma tulee niin sanotuista vaihesiirroista: kaksi soittajaa aloittaa saman rytmin unisonossa, ja sitten toinen nopeuttaa aavistuksen, kunnes hän on yhden kahdeksasosan edellä toista. Tätä jatketaan, kunnes rytmit kohtaavat taas.
Kansallisoopperan orkesterin lyömäsoittajat Tuomas Siddall, Touko Leinonen, Sampo Kuusisto ja Petri Piiparinensoittivat teoksen tarkasti ja iskevästi. Oli hyvä idea tuoda muusikot tanssijoiden joukkoon, ja rummuston siirtely vahvisti teoksen ritualistista tunnelmaa.
Illan päättää Larkin Poynton Olabarrian Hegoak. Koreografi käsittelee suurta balettiryhmää kekseliäästi ja kertoo tarinaansa vangitsevin kuvin. Painovoimaa uhmatessaan ne toivat mieleen Fernando Melon, jonka unenomainen Out of Order juuri pyöri Helsinki Dance Companyssa.
Teoksen aiheena on Ikaros-myytti, mutta siihen on katsojan turha juuttua – kyse on enemmänkin identiteetin etsimisestä. Olabarria käyttää tanssiteatterillisia elementtejä, kuten valoketjuja ja matkalaukkuja, jotka kasautuvat ja kaatuvat kuin dominot. Koreografin mukaan ne ovat koteloja sielulle, jota kätkemme ja viemme eteenpäin. Sielun roolin ottavat vain sisällä olevat lamput laukkujen muuten ammottaessa tyhjyyttään.
Keskushahmoina on kaksi miestä, jotka tässä on nimetty Isäksi (Luciano Ghidoli) ja Pojaksi (Nikita Malakhov), mutta heidän suhteensa voi tulkita toisinkin. Heidän duettonsa on akrobaattinen toisiinsa kietoutuvine ja lähes ilmassa pysähtyvine liikkeineen, mutta se on yhtä aikaa satuttava, kun poika tuhoutuu ja kohoaa vaijereilla yläilmoihin.
Erityisesti teoksesta jäi mieleen tapa käyttää käsiä ja sormia kerronnan välineenä. Kansallisbaletin tanssijat paneutuivat heille ehkä uudenlaiseen liikkeeseen antaumuksella.
Musiikkina on Arvo Pärtin Tabula Rasaa ja säveltäjän muita teoksia, ja se sopi hyvin luomaan suggestiivista tunnelmaa. Kapellimestari Ross Jamie Collins tiesi, miten Pärtistä saa spirituaaliset tehot irti, ja hän piti montun ja näyttämön yhteisessä sykkeessä.
Pulssi – kolmen nykykoreografian ilta Kansallisbaletissa. Lips on the ground, koreografia ja visualisointi Julien Nicosia, lavastus Annabelle Peintre, valot Tom Visser. – en mode marron –, koreografia Bintou Dembélé, musiikki Steve Reich, puvut Laurianne Scimemi, valot Tom Visser. Hegoak, koreografia Larkin Poynton Olabarria, musiikki Arvo Pärt, kapellimestari Ross Jamie Collins, valot Tom Visser.
