Pjotr Tšaikovskin Jolanta on hänen viimeinen oopperansa ja musiikiltaan yksi inspiroituneimmista. Sokean kuninkaan tyttären tarina selvästi kosketti säveltäjää, ja siinä on paljon symboliikkaa. Kaipuu, herääminen, valaistuminen sekä naisen ja kaiken erilaisuuden asema patriarkaalisessa yhteisössä – kaikki tämä kietoutuu syvästi eletyksi draamaksi.
Ooppera on kompakti eikä sinänsä kaipaa mitään täydennystä, mutta kokoillan teokseksi se on lyhyehkö. Siinäkö on syy siihen, että se on jäänyt vähän kätketyksi aarteeksi? Teoksen ensi-illassa Jolanta sai parikseen Tšaikovskin Pähkinänsärkijä-baletin. Yhdistelmä saattaa tuntua oudolta, mutta tällaiset lajisekoitukset olivat aikanaan tavallisia. Pariisin ooppera toteutti hybridi-illan muutama vuosi sitten, ja se oli pituudestaan huolimatta kiehtova sadunlumon ja tunteiden todellisuuden rinnakkaisuudessaan.
Kansallisooppera keksi Jolantan pariksi Sibeliuksen Luonnottaren. Teokset esitettiin toisiinsa nivoutuen, ja vaikka samaa heräämisen tematiikkaa niistä voi löytääkin, yhteydet tuntuivat silti kovin teennäisiltä. Kalevalainen myyttisyys ja intiimi romantiikka olivat eri maailmasta, samoin tarinoiden kertomisen tapa. Illan kokoavaksi voimaksi nostettu Aino Ackté – jonka kaltaiseksi Luonnottaren solisti Silja Aalto oli puettu – ei kyennyt sen kummemmin sitomaan iltaa yhteen. Ei se riittänyt motiiviksi, että Ackté oli Luonnottaren tilaaja ja kantaesittäjä.
Kun ensi-ilta oli aivan kevätkauden lopussa, tuntui siltä, ettei Kansallisooppera itsekään oikein uskonut ideaansa. Ei siinä ehdi saada kunnon esityssykliä, puhumattakaan siitä, että suomalaisella yleisöllä alkaa tässä vaiheessa kevättä olla jo muut asiat mielessä.
Arvioinkin esitykset erillisinä, koska sellaisia ne olivat. Luonnotarta esittävät usein dramaattiset sopraanot, jotka saavat luomismyyttiin tarvittavia suuria huipennuksia, mutta sopii se lyyrisemmillekin äänille. Kultivoitua legatolaulun taitajaa Silja Aaltoa on vaikea pitää alkuvoimaisena maagikkona, mutta hienosti hän silti kaikki teoksen sävyt löysi, ja vokaalisesti esitys oli uljaan linjakas. Kristian Sallinen johti Kansallisoopperan debyytissään Sibeliusta paneutuneesti, tummaa juurevuutta orkesterista esiin poimien.
Jolantan symboliikka antaisi ohjaajalle paljon mahdollisuuksia yhteyksien etsimiseen – naisen emansipaatioon, seksuaalisen identiteetin löytymiseen, erilaisten totuuksien valkenemiseen. Sellaisiin illan ohjauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Antony McDonald ei ollut lähtenyt, vaan tarjosi visuaalisesti kauniin sadun perinteisine kulisseineen ja konstailemattomine henkilöohjauksineen. Valon löytyminen on oopperan keskeisiä elementtejä, ja siksi Lucy Carterin valosuunnittelussa olisi kaivattu jotain visionäärisempää.
Jolantan tematiikka muistuttaa osin Verdin Rigolettoa. Kummassakin ylihuolehtivainen isä sulkee tyttärensä kodin vankilaan. Mutta Jolantan kuningas on vielä ajattelemattomampi estäessään tytärtään edes tietämästä sokeudestaan. Näkö ja koko minuus löytyvät vasta yhteydessä rakkauteen. Heräämisen ja transformaation hetki on kuin Wagnerin Siegfriedinlopusta, mutta yhtä koskettavaa on Jolantan sisäinen maailma: hän havainnoi maailmaa kuulemalla, ja kaikki nämä puutarhan äänet ja hiljaisuuden kaiut kuuluvat myös musiikissa.
Berliiniläinen Nina Bezu lauloi Jolantan osan kultivoidusti ja lyyrisesti, roolin elämänmyönteisyyttä korostaen. Tämä viattomuus teki esityksestä koskettavan. Vokaalisesti Bezulla ei ole sellaista slaavilaista mehua kuin vaikkapa Anna Netrebkolla levytyksessään, mutta tällainen hillitympi näkökulma oli yhtä lailla perusteltu.
Liettualainen tenori Edgaras Montvidas tavoitti Jolantaan rakastuneen kreivi Vaudémontin idealistisuuden pontevalla ja kaunissointisella laululla. Mika Kares oli vokaalisesti suvereeni kuningas Renén roolissa. Basso soi muhevasti ja vapautuneesti, mutta hän tavoitti myös hahmonsa perimmäisen epävarmuuden. Michael Kraus ja Yuriy Yurchuk olivat päteviä eksoottisen lääkärin ja tunteiltaan häilyvän Robertin rooleissa. Oopperan edistyksellisyyttä kuvaa se, että vaikka Jolanta oli alun perin luvattu Robertille, parinvaihto kävi ongelmitta.
Kristian Sallinen on hieno kapellimestarilupaus, mutta oopperasta hänellä ei ole vielä paljoakaan kokemusta. Tämä kuului Jolantassa pienenä jäykkyytenä. Kun kokemusta kertyy, hän varmasti pystyy hengittämään enemmän laulajien mukana, reagoimaan draamallisiin merkityksiin herkemmin ja käsittelemään tempoa joustavammin. Orkesterin hallitsijana hän on jo edennyt pitkälle, joten ei epäilystäkään, etteikö hän yllä samaan myös oopperassa.
Sibeliuksen Luonnotar ja Tšaikovskin Jolanta Kansallisoopperassa. Ohjaus, lavastus ja pukusuunnittelu Antony McDonald. Kapellimestari Kristian Sallinen. Päärooleissa mm. Silja Aalto, Nina Bezu, Edgaras Montvidas, Yuriy Yurchuk ja Mika Kares.
