Torstaina 28. huhtikuuta tuli tieto, että Helsingin yliopisto irtisanoo puolitettua lehtoraattia hoitaneet kaksi klassisen musiikin opettajaa musiikkitieteen oppiaineessa. Yliopiston massiivisen muutosohjelman keskellä asia näyttäytyy pienenä. On olemassa kuitenkin laajempi uhkakuva tieteenalan pysymisessä sen juurillaan ja toisaalta suurehko toive siitä, ettei opetustarjonnan sisältöihin tule valtavaa katvetta.
Helsingin yliopiston kandiohjelmat muuttuvat rajusti syksyllä 2017. Musiikkitiede tulee joidenkin silmissä kärsimään ja toisten mielestä vapautumaan siitä, ettei uuden taiteiden tutkimuksen ohjelman pääsykokeessa testata hakijan tietoutta musiikinteoriassa. Kokonaisuus jää ontoksi, vaikka opintotarjontaan ynnättäisiin yhteistyötä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kanssa ja tätä kautta tulisi korvaavuutta teorian ja klassisen musiikin historian alueiden menetykseen. Alan asiantuntijatehtäviin loistavasti työllistyneiden opiskelijoiden tasossa on ollut selvä kädenjälki säveltäjäkaksikosta Harri Vuori ja Harri Suilamo.
Tähän asti hulppeassa luento-opetuksen tarjonnassa tapahtuu iso lasku. Yleisen musiikkitieteen professori Eero Tarasti jää pian eläkkeelle. Vaikka tämänhetkisten tietojen mukaan hän saakin seuraajan, tämän viranhaltijan luento-opetukseksi jää paljon muutakin kriittistä ja paikkaamisen arvoista kuin se kattava taidemusiikkipaketti, jota irtisanotut lehtorit kannattelivat.
Käytännön asiat kiinnostavat tulevaa tai nykyistä opiskelijaa, ei Fredrik Paciuksen ja 1830-lukulaisen perinteen muistelu itseisarvoisesti. Varmuudella voi sanoa, ettei Helsingin yliopisto elvy sellaiseksi sivistyksen aarteeksi, jossa käytännöllistä musiikkitoimintaa sidottaisiin tieteen ympärille. Se on valinnut leikkausveitsi kurkulla, ettei se tätä halua.
Musiikkitieteen oppiaineen liepeillä on lyhyen aikaa vaikuttanut eurooppalaisten, pääosin populaarimusiikkia käsittelevien tutkijoiden kollektiivi nimeltä NIMiMS (Network for the Inclusion of Music in Music Studies). Oppositiosta itsensä löytänyt klaani on sitä mieltä, että musiikkia on modernin kulttuurintutkimusloikan jälkeen taas lupa tutkia nuottikuvin, ikään kuin ”nyt saa jo riittää” -hengessä. Vielä on epäselvää, voiko Helsingissä – yliopistokaupungin laajimmassa merkityksessä – kouluttaa sellaisen jatko-opiskelijan, joka voisi uskottavasti tehdä oikeaa tutkijanuraa nuotinlukutaidon kanssa. Moni luki rivieni välistä sanan Sibelius-Akatemia. Aivan.
Puhe humanistisen monitieteisyyden puolesta ei saisi olla sokeaa, vaikka siihen sisältyykin selviä ja itse taiteesta kumpuavia järkisyitä. Musiikintutkimus tarvitsee sateenvarjomaisen luonteensa säilyttämistä ja kansallistason liikakoulutuksen tarkistamista samanaikaisesti. Nyt kun paciukset revitään tylysti irti, liikutaan vääjäämättömästi kohti alan osaamiskeskittymien selvitystä ja isomman synergian haikailemista: mitä sanovat Turku, Jyväskylä ja Tampere? Näkisikö joku taho asiaa edes hieman omia seinärappauksiaan laajemmin?
Tatu Tamminen