Elektroakustisen musiikin yhtye defunensemble vankensi tänä syksynä asemaansa nykymusiikkikentässä perustamalla oman konserttisarjan. Paikaksi valikoitui kaksi vuotta sitten perustettu uusi esitystila WHS Teatteri Union, joka tarjoaa muun muassa visuaalista teatteria ja kinokonsertteja. Perinteisistä musiikkiympyröistä vapaa esiintymispaikka voimistaa defunensemblen kokeellista profiilia. Musiikkitalon linnakkeesta irtaantuminen ja toisiin taidekonteksteihin siirtyminen on myös omiaan tuomaan uudenlaisia yleisöjä. Defunensemble etsiytyy tietoisesti irti perinteisistä taidemusiikkileimoista. Se on hienoa, sillä nykytaidemusiikkia kumpuaa myös muista kuin klassisista konteksteista, eikä kokeellisella musiikilla useinkaan ole lajimääritelmää. Tästä viestii myös tulevan Musica nova Helsinki -festivaalin ohjelmisto, jossa defunensemble esiintyy laulaja-lauluntekijä Islajan kanssa.
Defunensemblen syyssarjan päättäneeseen konserttiin oli alunperin suunniteltu kantaesitystä Veli-Matti Puumalalta, mutta sen paikalla kuultiin nyt George Crumbin avantgardeklassikko Vox Balaenae sekä Bryan Jacobsin piano-elektroniikka-soolo. Kantaesityksiä kuultiin joka tapauksessa kaksi: defunensemblen taiteelliselta johtajalta Sami Klemolalta sekä kokeellisen Kemialliset ystävät -yhtyeen Jan Anderzéniltä. ”] Ohjelma kävi läpi elektroakustisen musiikin puolia sähkösoittimista live-elektroniikan kautta ääninauhaan, ja teoksia yhdisti toisteinen, meditatiivinen ote. Ainesten niukkuus ja suoranainen keinojen minimaalisuus yhdistettynä kiireettömään annosteluun antoivat kuulijalle kaivattua tilaa ja väkevöittivät musiikin kokemista. Kompleksiuden sijaan teoksissa korostui vahva konsepti.
Klemolan uudessa teoksessa konsepti liittyi kekseliääseen äänilähteeseen: Skeleton Sky Elegyn äänimaisemaa hallitsi kitaravahvistin, jonka piuhaa ei ollut liitetty mihinkään. Alkuperäiseltä tarkoitukseltaan apuvälineeksi tarkoitettu laite nousi siis itsenäiseksi soittimeksi, ja tyhjän piuhan tuottamasta kohinasta, joka yleensä mielletään häiriöääneksi, syntyi teoksen päämateriaali. Sitä säveltäjä sääteli vahvistimen pedaaleilla. Vaihtuvat kohinataajuudet loivat radikaalin ankaran äänitilan, johon sähköurkujen, huilun, klarinetin ja sellon pitkät, mekaanisuutta tavoittelevat äänet sulautuivat. Staattisten palkkien hidas liike oli otsikon viittilöimää modernia elegisyyttä, karheaa hartautta. Teoksen avasi ja sulki levysoittimen humina.
Amerikkalaisen Bryan Jacobsin (s. 1979) sooloteos, yksinkertaisesti nimeltään Piano & Electronics (2011) puolestaan kietoi soittimen ja live-elektroniikan harvinaisen onnistuneeseen symbioosiin, jossa elektroniikka loi pianolle eräänlaisen sähköisen preparoinnin. Emil Holmström kiskoi pianosta rajun rytmikkäitä, toisteisia sointukimppuja, joille live-elektroniikka prosessoi kilisevät reunukset; oli kuin koskettimet olisivat jatkuvasti säröilleet ja pirstoutuneet jäisiksi äänihileiksi. Elektronisen osuuden äänet toivat mieleen metalliosilla preparoidun pianon tai automaattipianon kalinan, ja tämä lasinen helinä silasi kappaleen eleganssilla.
Crumbin Vox Balaenae (Valaiden ääniä, 1971) sai Hanna Kinnusen, Markus Hohdin ja Emil Holmströmin käsissä lumoavan tulkinnan. Se avautui seesteisenä ja syvämietteisenä, sähköistyi voimalliseksi ja laukesi lopussa vapautuneeseen lyyrisyyteen tuoden erinomaisesti esiin teoksen koskettavat ekologiset mittasuhteet. Alkuperäisiä esitysohjeita kunnioittaen muusikoilla oli yllään naamiot ja valaistus oli sininen.
Konsertti muotoutui yllättävän selkeäksi emotionaaliseksi jatkumoksi elegisestä surusta rauhan kautta kuplivaan iloon, jota edusti Jan Anderzénin ensembleteos Nuotiossa. Sen maailmaasyleilevässä hilpeydessä ja värikkäässä mutta minimalistisesti toistuvassa kudelmassa oli Kemiallisista ystävistä tuttua psykedeliaa. Keskiössä oli Kemiallisten ystävien vinkeää konemusiikkia edustava ääninauha, jonka kanssa esiintyjät musisoivat ja johon defunensemblen koko instrumentaalirintaman tuottamat hälykvaliteetit toivat ääninauhan tavoittamattomissa olevaa elävyyttä. Yhteissoiton ilo ja improvisatorisuuskin veivät teosta eteenpäin. Muodoltaan progekappaletta muistuttava sävellys oli nimensä mukaisesti kuin nuotio: se virisi rytmikkäästi kopahtelevana pintana, roihahti Steve Reich -henkiseksi minimalistiseksi ilotteluksi ja hiipui hälyisäksi hiillokseksi. Vapauttava elämänilo sytytti kuulijan sisälle sellaisen auringon, jota ei nykymusiikkikonserteissa useinkaan odota kohtaavansa.
Auli Särkiö
WHS Teatteri Union 10.12. klo 19
defunensemble:
Hanna Kinnunen, huilu
Mikko Raasakka, klarinetti
Lily-Marlene Puusepp, harppu
Emil Holmström, piano ja sormiot
Markus Hohti, sello
Sami Klemola, levysoitin, efektit
Timo Kurkikangas ja Anders Pohjola, äänisuunnittelu
LUE LISÄÄ defunensemblestä ja elektroakustisesta musiikista Rondo 2/2016
