Ooppera ja laulumusiikki

Waltteri Torikan Sydän on jo myynyt kultaa eikä varsinaisesti tarvitse lisäkannustusta tältä palstalta. Oopperatähtien ekskursiot viihdemusiikkiin sujuvat usein hyvin vaihtelevasti, mutta Torikka on näissä kappaleissa elementissään. Hän ei kaihda paatosta yhdistäen notkeasti puoliäänistä mikrofonihenkäilyä täysjännitteiseen tykitykseen. Olipa kuulijan esikuvana Olavi Virta (Hopeinen kuu) tai Henry Theel (O sole mio) Torikka lyö esityksiin oman persoonallisen puumerkkinsä. Vahvin vaikutelma syntyy hieman uudemmista kappaleista, eikä varmaan ole yllätys, että Ultra Bran musiikki aukeaa oopperamaiseen julistukseen. Itse asiassa levyn […]

Sarja renessanssitaiteilija Michelangelon sonetteihin on karuinta myöhäistä Shostakovitshia, mutta pureutuessaan Totuuteen, Rakkauteen, Vihaan, Eroon, Kuolemaan ja Kuolemattomuuteen myös vaikuttava. Ondine levytti orkesteriversion jokin aika sitten Gerald Finleyn kanssa, mutta tässä laulut tulkitsee monumentaaliseen tapaansa Dmitri Hvorostovsky venäjäksi ja pianisti Ivari Iljan kanssa. Hvorostovskyn ääni on saanut yhä enemmän bassoväritystä, joka sopii hyvin jylhiin kappaleisiin. Virityksen huojahdukset ja hiljaisten sävyjen puuttuminen verottavat vähän vaikutelmaa. Lisztin kolme Petrarcan sonettia soivat latinalaista con amorea ja vaikka toivoisi, että […]

Britit odottavat sir Simon Rattlen paluuta synnyinsaarelleen kuin kuuta nousevaa, ja esimakua tulevasta yhteistyöstä Lontoon sinfonikkojen kanssa antaa tämä livetaltiointi Barbican-keskuksesta. Schumannin Paratiisi ja Peri (1843) Thomas Mooren Lalla Rookh -sadun pohjalta on osoittautunut vaikeasti hahmotettavaksi teokseksi. Rakenne viittaa enemmän sadunkerrontaan kuin oratorioon, ja runohenkisen musiikin jäsentämiseen tarvitaan tarinan huolellista tulkintaa. Peri on ihmisen ja langenneen enkelin lapsi, jonka on uhrautumalla lunastettava pääsynsä Allahin paratiisiin. Rattle tulkitsee haastavan teoksen huolellisuudella ja empaattisuudella, joka ei tässä […]

Myöhäisrenessanssin suuren itsenäisen, Carlo Gesuldon vokaaliteokset Moro lasso ja O crux benedicta havahtuvat jousiorkesterilla uljaasti levostaan. Ensimmäinen kuullaan kapellimestari Tõnu Kaljusten nuotilleen tarkkaan sovittamana, toinen on Erkki-Sven Tüürin vapauksia ottava, joskin kristallinkirkkaine sointumattoineen hieman kliseisempi sovitus. Gesualdon aikaan madrigaalin tai kirkollisen teoksen teksti olisi varmasti ollut läsnä ainakin yhden laulajan voimin, joten suotuisin ratkaisu ei liene se, että kuoro sovituksissa korvataan kokonaan soittimilla.
Tallinnan kamariorkesteri tavoittaa kirkkoakustiikassa vanhan musiikin soinnin ja virityksen loisteliaasti. Viisiääninen kudos soi […]

Latvian radiokuoro levyttää tiuhaan, ja kuoromusiikin ystävät kiittävät: levyt ovat poikkeuksetta herkkuja. Ondinelle tehtyjä äänitteitä hallitsee uudempi hengellinen ohjelmisto. Nyt vuorossa on ukrainalainen Valentin Silvestrov (s. 1937). Suurin osa levyn kappaleista on peräisin 2000-luvulta ja kirjoitettu liturgisiin teksteihin. Ajatonta pyhäntuntua ja meditatiivista uustonaalisuutta tihkuvissa a cappella -teoksissa on jousiorkesterisoinnin ylellistä hehkua ja kirkkolaulun muhevuutta. Musiikki hipoo pinnallisuutta, mutta Euroopan kenties parhaimman kuoron yli-inhimillinen sulous ja taivaallisen runsaana tallennettu kirkkoakustiikka saavat kuulijan yhtymään kuudella raidalla kertautuvaan […]

Savonlinnan Musiikkiakatemia on tehnyt vuosikymmeniä työtä, ehkä vähän Savonlinnan Oopperajuhlien varjossa, sivistyneen kamarimusiikin ja liedtaiteen hyväksi. Se ei tarkoita mitään näpertelyä, kuten kuullaan Ralf Gothónin soittamasta Sibeliuksen ”Puu”-sarjasta op. 75. Salonkimaisesta puuteroinnista ei ole tietoa, vaan sellaisen tilalla on filosofista eetosta ja jylhiä kontrasteja. Draamaa riittää myös Jorma Hynnisen tulkinnoissa Sibeliuksen lauluista, vaikka iän tuomat instrumentin rajat tulevat välillä vastaan. Voi olla, että sen vuoksi Hynninen lataa esityksiin vielä enemmän ruutia kuin aikaisemmin. Teksti on […]

Juhlavuoden runsaassa levytarjonnassa Sibeliuksen laulut ovat pitkälti paitsiossa lukuunottamatta Alban pakettia, joka korkeatasoisine esittäjineen täyttää hyvin paikkansa. Valikoima on tasapainoinen poikkileikkaus, joskin sisäänpäinkääntynein ekspressionismi on jätetty pois. Pia Freund, Tommi Hakala ja Kristian Attila jakavat yhteisen tulkinta-asenteen: hienostunut vähäeleisyys ja kypsä tyylitaju tuovat levyyn yhtenäisyyttä ja puhdaslinjaisuutta. Tunnelmaa kuitenkin hallitsee turvallisuushakuisuus. Eikö olisi ollut oikea hetki tehdä jotakin kiteytetympää ja sisältölähtöisempää kuin tavanomainen sillisalaatti? Hakala ja Freund onnistuvat tarinankertojina väistäen patetiikan sudenkuopat: Säf, säf, susa […]

Guillaume de Machaut (n. 1300–1377) oli ars novan keskeisiä säveltäjiä, jonka isorytmiset motetit vaikuttavat yhä moderneilta: kompleksinen äänenkuljetus menee arvaamattomiin suuntiin ja tuottaa outoja harmonioita. Mitä tapahtuukaan, kun aikamme musiikin suuriin visionääreihin kuuluva Heinz Holliger tarttuu Machaut’n teoksiin ja ottaa niistä rakenteellisen rungon omalle musiikilleen? Päästään kaksin verroin oudompiin sfääreihin, ja aikakaudet lyövät kättä yhteisiä henkisiä ulottuvuuksia etsiessään. Holligerin Machaut-sovituksissa alkuperäisteokset ovat usein vain juuri ja juuri tunnistettavissa, mutta säveltäjä käyttää keskiajan tekniikoita ja hälyääniin […]

Oopperoiden studioäänitteille on jo soiteltu kuolinkelloja, kun live- dvd:t valtaavat alaa halvempana ja kätevämpänä vaihtoehtona. Warner kuitenkin osoittaa uudella Aidan studioäänitteellään miten paljon lajin katoamisessa on menetettävä. Huolellinen toteutus tuo mieleen lajin kulta-ajat. Kaikki balanssit ja yksityiskohdat ovat niin viimeisteltyjä, että moinen ei elävässä esityksessä ole koskaan mahdollista. Lisäksi tekninen toteutus palvelee suoraan tulkinnallista tavoitetta: jo alkusoitosta ilmenee, että Antonio Pappano tähtisolisteineen haluaa tehdä Aidasta intiimin sielundraaman ja jättää spektaakkeliaineksen sivuun. Näkemys on johdonmukaisuudessaan vangitseva, […]

Kontratenorit ovat laulaneet menetyksellä Gluckin reformioopperaa jo Joseph Kowalskin päivistä asti, mutta nyt Franco Fagioli asettaa uudet mittapuut. Ei kukaan äänityypin edustaja ole saanut rooliin tällaista voimaa ja herkkyyttä. Rintaäänten intensiivistä sointia kuunnellessa tuntuu, kun joku uhkea mezzosopraano a´la Marilyn Horne olisi asialla. Tästä onkin Fagiolin taiteessa kyse: hän ylittää kaikki genrerajat. Orfeon suru on raastavinta ja maanittelu Manalan joella lumoavinta mitä koskaan on kuultu. Kaikki enkelimäinen kalvakkuus on tiessään, tässä tehdään draamaa ja täysillä. […]