maanantai kesäkuu 27. 2022

Jean-Efflam Bavouzet

Robert Schumann: Grande sonate op. 14, Faschingschwank aus Wien, Fantasiestücke op. 111, Gesänge der Frühe op. 122.

 

Joseph Haydn: Pianosonaatit Vol. 9, nro:t 2, 10, 41, 44, 52-53. Jean-Efflam Bavouzet, piano. Chandos CHAN 20131.

 

 

 

 

 

Jean-Efflam Bavouzet tuntuu viettävän puolet ajastaan studiossa, mutta vielä ei ole tullut vastaan huonoa levyä. Schumannin pianomusiikista hän tarjoaa mielenkiintoisen poikkileikkauksen uran alku- ja loppupäästä. Kolmas pianosonaatti, tässä tapauksessa Horowitzin muokkaama versio ”konsertosta ilman orkesteria”, tallentaa nuoren säveltäjän villejä virtuoosihaaveita. Bavouzet kiihdyttää ilmiömäisesti finaalin Prestissimo possibilen läpi, mutta erittelee tarkkavainuisesti myös ristiriitaisempia tuntemuksia.

Wienin laskiaistunnelmissa tanssiva Faschingschwank henkii samaa kipunoivaa taiturimentaliteettia, jonka Bavouzet toteuttaa lempeämmin kosketuksin kuin valtiasmainen Michelangeli aikoinaan. Vakavissa Fantasiakappaleissa op. 111 ajatus ja toteutus ovat jälleen kristallinkirkkaita, mutta tunneilmaisu pidättyvämpää. Viimeisten teosten joukkoon kuuluvissa ”Varhaiset lauluissa” on sekä pianistista että emotionaalista epämukavuutta, joita Bavouzet käsittelee herkän empaattisesti.

Bavouzetin löytöretki Haydnin pianosonaattien pariin on edennyt yhdeksänteen levyjulkaisuunsa. Kuten ennenkin, hän yhdistelee toimivasti varhaisia teoksia myöhäisiin ja paremmin tunnettuihin sonaatteihin. Varhaisia, usein divertimentoiksi otsikoituja teoksia luonnehtii viihdyttävä yksinkertaisuus, jota Bavouzet käsittelee nokkelasti, yrittämättä ladata musiikkiin vääränlaista painokkuutta. Kaksi C-duuri-sonaattia, nro:t 2 ja 10, ovat viehkeitä alle kymmenminuuttisia miniatyyrejä, joihin Bavouzet valaa viatonta charmia.

A-duuri-sonaatissa nro 41 ja F-duuri-sonaatissa nro 44 tulee esiin Haydnin sinfonioista tuttu yllätystaktiikka ja draama. Bavouzet toteuttaa ne hienosti, mutta poimii myös musiikin huumorin ja oikut. Ensin mainitussa laajaa ja pirskahtelevaa avausosaa seuraa kaksi pikkuruista jälkikirjoitusta, menuetti ja alle minuutin mittainen Presto. F-duuri-sonaatti päättyy menuettiin, joka vakavoituu välitaitteessaan kontrapunktiseen molliin. Myöhäiset (1780-83) G-duuri– ja e-molli-sonaatit ovat suvereeneja näytteitä klassisesta tyylistä, jota Bavouzet osaa elävöittää ajoituksellaan, kosketuksellaan ja Yamaha-flyygelinsä soinnilla, jonka Chandos on korjannut talteen kaikessa kirkkaudessaan.

Antti Häyrynen

Edellinen artikkeliMaurice Ravel
Seuraava artikkeliNikolai Kapustin

Soitin- ja kamarimusiikki