En tiedä, kuinka paljon suomalaisessa kapellimestarikoulutuksessa panostetaan haastattelujen antamiseen, mutta enemmän kuin puolet heistä tekee senkin ammattimaisella suvereeniudella. Parhaimmillaan lehdistötilaisuuksissa ei esitetä ensimmäistäkään kysymystä, vaan päivystävä maestro sanelee jutun valmiina niin, että vain väliotsikot pitää lisätä. Mutta on sitten niitäkin ei niin pr-henkisiä kapellimestareita, joilta vastauksia on kiskottava kuin kipeää hammasta – ja molempia sattuu.
Helsingin kaupunginorkesterissa viulua soittava Teppo Ali-Mattila on haastatellut kirjaansa varten kutakin 22 kapellimestaria noin tunnin ajan. Esa-Pekka Salosen kanssa audienssia ei saatu sovittua, ja puutetta paikkaa Hollywood-tähti Alec Baldwinin tekemä ja amerikkalaiselta radioyhtiöltä lisensoitu haastattelu. Jäljelle jääneistä neljä – Susanna Mälkki, Anna-Maria Helsing, Eva Ollikainen ja Dalia Stasevska – on ilahduttavasti naisia, ja yksi – Simon Halsey – hieman kummallisesti englantilainen kuoronjohtaja.
Kirjan johdannossa Ali-Mattila esittelee enemmän omia tekemisiään kuin kapellimestari- tai kysymysvalintojaan. Pois on jäänyt esimerkiksi Mikko Franck ja joitakin muita ulkomailla työskenteleviä suomalaiskippareita. Haastattelijana Ali-Mattila ei ole ammattilainen, eikä yritäkään saada haastateltaviaan pois mukavuusalueeltaan. Noin tunnin mittaiset sessiot on toteutettu useissa tapauksissa kapellimestarien HKO-vierailujen yhteydessä, mistä kasvanee tarinoiden positiivinen henki.
Jokaisesta kapellimestarista on tiivis esittely ja sen jälkeen kuvaus tilanteista, joissa Ali-Mattila on työskennellyt asianomaisen kanssa. Muusikolle puhuessaan kapellimestarit korostavat yhteistyötä ja viestintästrategiaansa puikkotekniikasta alkaen. Karismakin koetaan tässä tapauksessa yhteisiin ponnistuksiin tähtäävänä säteilynä, ja johtaminen on enemmän ongelmien ratkomista kuin käskemistä.
Toisaalta kirjassa todetaan suomalaisten kapellimestarien salaisuudeksi se, etteivät he ole turhan kohteliaita, vaan asiat sanotaan suoraan. Santtu-Matias Rouvali kertoo, ettei ole koskaan suuttunut harjoituksissa, mutta ”pystyy pistämään takaisin, jos tarve vaatii”. Tämä kertoo, että vallankäytön jännitteet ovat orkesterityössä yhä läsnä ja tarvitaan erityistä ”kemiaa”, jotta voimakkaat tahdot saadaan toimimaan yhteisien päämäärien tavoittamiseksi.
Jonkin verran kapellimestarit kertovat myös esikuvistaan, ja on hienoa, että Panula nostaa Leo Funtekin ohella historiasta esiin sellaiset mainettaan suuremmat muusikot kuin George de Godzinsky ja Dean Dixon. Suomalaisten ”huippukapellimestarien” näkemys huippukapellimestareista ei aina vastaa median rankkauksia.
Osa haastatteluista on lehdistötilaisuuksista tuttua kapellimestarijargonia huumorinpilkahduksineen ja koukkauksineen taiteen syvyyksiin. Varsinkin nuoremmat johtajat ovat vielä kiinni itse tekemisessä ja siihen liittyvissä päivittäisissä valinnoissa. Vanhempien mestarien puheenvuoroista avautuu laajempi perspektiivi, mutta ei ehkä kovin paljon mitään uutta.
Kapellimestareilla ei ole etujärjestöjä tai klubeja, joissa he hengailisivat kertoen maestro-juttuja toisilleen. Suomalaiskapellimestareissa on silti silmiinpistävää kollegiaalisuus, joka ylittää persoonalliset erot. Jossain määrin se on silmänlumetta: heillä on myös vahvat näkemyseronsa, jotka eivät tule esiin tässä kirjassa juuri enempää kuin lehdistötilaisuuksissakaan.
Antti Häyrynen
