Armas Järnefelt Edition. Kaikki Armas Järnefeltin esittämästä tai johtamasta musiikista löytyneet tallenteet 1904-1950 [-51]. Järnefelt, Sibelius, Sjögren, Geijer, Grieg, Stenhammar, Petterson-Berger, Aulin, Alfvén, Atterberg, Lindblad, Rangström. Bellman, Svendsen, Sinding, Bull, Halvorsen, Wagner, Bizet, Donizetti, Mozart, Suppé, Glazunov, Tshaikovski, Glinka, Ljadov, Mozkowski, Schumann, Liszt ym. Maikki Järnefelt (s), Liva Järnefelt (ms), John Forsell (bar), Einar Larsson (bar), Greta Söderman (s), Aulikki Rautawaara (s), Irja Aholainen (s), Oiva Soini (bar), Hjördis Schymberg (s), Gösta Bäckelin (t), Anna Tibell-Hegert (ms), Claes Göran Stenhammar (bar), Annie Fischer (pf), Anja Ignatius (vl), Väinö Hannikainen (kantele), Paavo Raussi (org), eri kuoroja ja orkestereita, Armas Järnefelt, johtaja ja pianisti. Fuga 9391 (10 cd).
Armas Järnefelt (1869-1958) opiskeli Helsingissä pianistiksi Ferruccio Busonin johdolla ja säveltäjäksi Pariisissa Jules Massenet’n johdolla, mutta lopulta hänestä tuli, seurattuaan mm. Hans von Bülowin työskentelyä, kapellimestari Ruotsin Kuninkaalliseen oopperaan vuodesta 1905 alkaen. Säveltäminen jäi sivuosaan Järnefeltin seurattua lankonsa Jean Sibeliuksen tähden nousua 1890-luvulla.
Ruotsalainen musiikkitoimittaja Carl-Gunnar Åhlen ja suomalainen Armas Järnefeltin seura ovat seuloneet julkisia ja yksityisiä arkistoja tiheällä kammalla ja saaneet aikaan Fugan kustantaman hämmästyttävän kymmenen cd-levyn dokumentaation Järnefeltin musiikillisesta elämäntyöstä. Toiveita herättävää onkin, mitä kaikkea saattaa yhä löytyä yksityisten kulttuurikotien kätköistä.
Varhaisissa levytyksissään Järnefelt esiintyy pianistina ja hyvinkin takapenkillä ensimmäiseen vaimoonsa, temperamenttiseen joensuulaissopraanoon Maikki Järnefeltiin nähden. Maikin 1904-1907 levyttämistä ja aiemminkin cd:llä julkaistuista lauluista huokuu vahva ja oikukas persoona, jota ei kannata ottaa esimerkiksi aikakauden yleisestä tyylistä.
Sen ymmärtää, jos rinnalla kuuntelee Järnefeltin levytyksiä ruotsalaisen tähtibaritonin John Forsellin kanssa. Sotilastaustaisen Forsellin rytminen ryhti kuuluu soitinyhtyeen kanssa vuonna 1908 levytetystä Paciuksen Vårt landista, kansallishymnistämme, johon nykyistä hitaampi aikamitta tuo sankarillista jylhyyttä.
Samanlaista karismaa ei ole hänen oppilaallaan Einar Larssonilla tai sopraano Greta Södermanilla, mutta Järnefeltin taito oopperakapellimestarina pääsee oikeuksiinsa orkesterin kanssa 1929-30 tehdyissä levytyksissä. Kappalevalikoimasta löytyy kiintoisia kuriositeetteja, kuten Madetojan Pohjalaisia ruotsiksi esitettynä (Kärestans ögon skimra grant – Neitoni silmät siniset loistavat vastahani).
Järnefeltin toinen vaimo, Carmenina samettisointinen mezzosopraano Liva Järnefelt, on vienompi luonne kuin Maikki, mutta levytyksistä Armaksen kanssa kuultaa tasaveroinen sielujen sympatia. Muista laulajista baritoni Joel Berglundin Wagner-tulkinnat (1939) muistuttavat Järnefeltin uraauurtavasta Wagner-työstä. Omassa sfäärissään liikkuu veistoksellisesti laulava Aulikki Rautawaara, niin Järnefeltin omien kuin Sibeliuksen laulujen tulkitsijana.
Orkesterimusiikissa ruotsalaisyhtyeiden niukka harjoitusaika kostautuu, kun niitä vertaa Berliinin valtionoopperan soittajista koottuun orkesteriin. Järnefeltiin vetosi venäläinen romantiikka ja Valssi ja Poloneesi Tshaikovskin Jevgeni Oneginista, Glinkan Kamarinskaja ja Ljadovin Lumottu järvi ja Kikimora soivat tiiviisti muotoiltuna, mutta tunneasteikoltaan valppaina. Virtuoosinen tulkinta (1930) Glazunovin Vuodenajat-baletista jää toiseksi vain säveltäjän omalle levytykselle edellisenä vuonna.
Levytyksistä voi syntyä vaikutelma Järnefeltistä miniatyyrien spesialistina. Syynä ovat tekniset rajoitukset, sillä valtaosa levytyksistä on 1920- ja 30-lukujen vaihteesta, jolloin pitempien teosten taltioiminen oli työlästä. Schumannin Die Paradis und die Peristä sekä parista Liszt-numerosta on löytynyt vain sirpaleita ja varhainen (1928) Finlandiakin on pätkitty Stokowski-tyyliin.
Laaja valikoima pohjoismaisia pikkukappaleita antaa kuvan skandinaavisen kansallisromantiikan valtavirrasta. Ruotsalaisten kuningas- ja kansallishymneissä on pontevuutta, joita monista muista kappaleista ei löydy. Mieleen painuvimpia ovat pakanallisiakin sävyjä saava Alfvénin juhannusrunoelma Midsommarvaka (1929), Griegin sentimentaalisuudesta riisutut Peer Gynt -numerot sekä elegantisti traaginen §§ (1928).
Säveltäjänä Järnefeltin kohtalona oli tulla muistetuksi yhdestä kappaleesta, vuonna 1904 valmistuneesta Kehtolaulusta (Berceuse). Levypaketista löytyy kolme eri tulkintaa, joista liikuttavin on kotipianolla vuonna 1951 tallennettu versio ja kokonaisvaltaisesti pätevin saksalaisvoimin vuonna 1929 toteutettu.
Järnefelt on luonnollisesti omien teostensa esikuvallinen tulkki, mutta kaikissa teoksissa inspiraation ruuti ei ole niin kuivaa kuin toivoisi. Yksinlauluissa on onneksi usein Oskar Merikantoon verrattavaa populaaria vetoa. Itsenäisessä Suomessa Järnefeltistä tuli juhla-kantaattien spesialisti ja Turun yliopistolle V. A. Koskenniemen tekstiin sävelletty Isänmaan kasvot (1925) on saatu taltioitua konsertista 1949 kokonaan aikansa eturivin esittäjien voimin.
Järnefeltin Sibelius-tulkinnat ovat arvokkaita dokumentteja, saihan hän säveltäjältä kosolti neuvoja teosten johtamiseen. Ehkä senkin seurauksena monista taltioinneista puuttuu yksilöllisin kosketus, mutta tempojen, siirtymien ja kokonaishahmotuksen suhteen esityksistä on paljon opittavaa.
Ruotsin radiosta talvisodan aikana taltioitu Finlandia kuulostaa erityisen taistelutahtoiselta ja Kuningas Kristian -sarjan kappaleista huokuvat Järnefeltin näyttämölliset vaistot. Viulukonsertto Anja Ignatiuksen kanssa on aiemmin julkaistu klassikko, mutta konserteista tallennetut kolme sinfoniaa ovat oiva lisä Sibelius-diskografiaan.
Historialliset äänitykset vaativat aina korvien kalibrointia, mutta valitettavasti nämä livetaltionnit ovat tavallistakin suttuisempia. Järnefeltin lähtökohtana on objektiivisuus, johon kuitenkin liittyy romanttisen ajan luonnollinen rubato. Hänellä on myös kiinnostava tapa roolittaa orkesterin soittimia ja varsinkin jouset ja vasket soivat äänityksissä toisistaan erottuvina joukkueina.
Se sopii paremmin ensimmäiseen sinfoniaan (1950), jossa syntyy tasapaino impulsiivisen romanttisuuden ja antiikkisen traagisuuden välillä. Toisen sinfonian (1945) ensiosassa Järnefelt ei ole yhtä latautunut kuin Kajanus, mutta finaali etenee hallitusti maaliinsa.
Kaikkein maagisin ja syvästi henkilökohtaisen tuntuinen on vuonna 1941 taltioitu kuudennen sinfonian tulkinta, jonka tavoitteet ovat hyvin erilaisia kuin Georg Schnéevoigtin 1934 levytyksen. HKO:n ajoittainen epätasaisuus ei estä Järnefeltiä uppoutumasta syvällä sinfonian sieluun.
Antti Häyrynen
