Korkean miesäänen juhlaa

Giacomo Rossini: aarioita oopperoista Demetrio e Polibio, Matilde di Shabran, Adelaide di Borgogna, Tancredi, Semiramide, Eduardo e Cristina. Franco Fagioli, kontratenori ja Armonia Aetena, joht. George Petrou. DG 4795681.Kontratenorien kuningas Franco Fagioli on ällistyttänyt barokkioopperoiden tulkinnoillaan, joissa hän on herättänyt henkiin illuusion kastraattien taiteesta. Sitä leimaa kadonneen legendan salaperäisyys, mutta Fagioli tekee sen lihaksi verevällä ja äänityyppien rajat rikkovalla laulullaan. Ennen kontratenorien kenttää hallitsivat hennot ja yksiväriset enkeliäänet, mutta uusi sukupolvi on muuttanut kuvan täysin.

Nyt myös Deutsche Grammophon on ajassa kiinni ottamalla Fagiolin talliinsa. Hän siirtyy Rossini-albumillaan historiassa eteenpäin bel canton toiselle portaalle eli 1800-luvun alkuun. Historiallinen tilanne oli silloin kokonaan toinen, sillä kastraattien aika oli viimeisimmillään. Rossini ihaili heitä ja oli itsekin vähällä tulla kastroiduksi. Silti hän kirjoitti heille vain kaksi roolia, oopperoissa In vero omaggio ja Aureliano in Palmira. Sen jälkeen hän alkoi suosia korkeissa miesrooleissa mezzosopraanoja ja täysäänisiä tenoreja.

Silti Rossini oli tiiviisti kiinni kastraattien kulttuurissa. Siihenhän koko koristeellinen, virtuoosinen ja pitkälinjainen laulutapa perustuu, ja housuroolit jatkoivat myös androgyynien roolileikkien perintöä. Niiden kohtauksia myös Fagioli on valinnut levylleen, millä on vahva oikeutus: miksei mies saisi laulaa miesrooleja? Hänen kaltaisensa hyvä kontratenori pystyy tekemään kaiken minkä mezzosopraanokin ja vielä enemmän.  

Teokset kuuluvat Rossinin harvoin esitettyihin opera serioihin, ja lajityypin perusta on niinikään barokissa. Mukana on historiallisesti kiinnostavia aiheita kuten Ruotsin kuninkaan Kaarle X:n aikaan sijoittuva Eduardo e Cristina.

Fagiolin ääniala on lajissaan ainutlaatuinen: se ulottuu mehevistä alaäänistä loistokkaasti kimmeltävään ylärekisteriin. Äänen sointiskaala on niin laaja, että se antaa mahdollisuuden voimakkaiden ilmaisullisten tehojen käyttöön. Ja niitähän Fagiolilla riittää, intohimon  tihentymistä kyynelehtivään linjaan ja huikentelevaisiin ohenteisiin.

Lisäksi hän osaa ottaa aina huomioon roolityypin ja mitoittaa keinot sen mukaan. Nuoren rakastajan lemmenhurmio (Demetrio e Polibio) ilmenee elegantteina mutta vallattomina kuvioina, jotka vain vaivoin tuntuvat pysyvän hyvien käytöstapojen kuosissa. Kuningas Otto I:n rakkaudentunnustus kuningattarelleen (Adelaide di Borgogna) soi hallitsijan aseman mukaisesti ylväämpänä ja pitkien, jalojen kaarien kannattelemana.

Raastavan melankolista valituslaulua koskettavimmillaan edustaa hidas alkujakso Matilde di Shabran -oopperan aariasta, joka sitten tarinan käänteen tullessa vapautuu virtuoosiseen strettaan. Tässä huomiota herättää myös taivaallinen käyrätorven ogbligato. Yhä  kiinnostava on englannintorven obligato Adelaide di Borgognan kohtauksessa, jolle sotilaskuoro antaa patrioottista pontta vähän Verdin tyyliin.

Tancredi ja Semiramide ovat Rossinin vakavista oopperoista tunnetuimpia. Edellisen aariassa Fagioli riisuu runsasta sävyskaalaansa ja pitäytyy puhtaassa linjassa, ja sooloviulu vastaa hänelle kaikuna kuin tuonpuoleinen haamu. Arsacen aariat Semiramidesta ovat tulleet tunnetuiksi jo Marilyn Hornen bravuureina, mutta mezzotykkeihin verrattuna Fagiolin tulkinta sankarista on sekä koskettavampi että tyylinmukaisempi.

Periodisoittimilla soittava Armonia Aetena on George Petroun johtamana herkästi tähden mukana, ja soiton solakka laulavuus ja sointikulttuuri sinetöivät nautinnollisen levyn.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliBarokki taipuu nykyajaksi
Seuraava artikkeliMediasakset 11-2016