Otsikko on suuri. Se on asettanut minulle vastuuta, se velvoittaa minua ja se on ohjannut minua säveltäjänä. En aluksi tajunnutkaan, kuinka paljon se vie minua, mutta se saakin viedä. Taiteilijana oma kontribuutio tuntuu tärkeältä, asiaa ei voi enää sivuuttaa.”
Näin kertoo Lauri Toivio (s. 1972) uudesta pianoteoksestaan Earth (Maa). Aihe on kieltämättä suuri ja tärkeä – ovathan erilaiset ekologiset kysymykset ilmastonmuutoksesta ja lajistoa uhkaavasta massasukupuutosta alkaen nousseet viime vuosina vahvasti esiin – mutta suuri on mitoiltaan myös Toivion teos: 15 osasta rakentuva 45-minuuttinen kokonaisuus, jonka kantaesityksessä Mäntän Musiikkijuhlilla 2. elokuuta Serlachius-museo Göstassa on mukana peräti viisi pianistia: Tuija Hakkila, Risto-Matti Marin, Niklas Pokki, Fanny Söderström ja Kalle Toivio.
Hankkeella on pitkälle ulottuvat juuret. Toivio oli säveltänyt Mäntän ensimmäisillä juhlilla 1999 esitetyn laajan kamariyhtyeteoksen Näyttelykuvia jälkeen muutamia muitakin teoksia juhlille mutta ei varsinaista pianomusiikkia. Kymmenkunta vuotta sitten asia oli ensi kertaa tapetilla, mutta sillä erää hanke kuivui kokoon. Nyt ajatus soolopianoteoksesta nousi uudelleen esiin ja tällä kertaa aiempaa laajempana.
”Ehkä aika oli nyt tullut kypsäksi tällaiselle useasta preludista koostuvalle kokonaisuudelle, ja yhtäkkiä kappaleiden aihioitakin alkoi nousta esiin. Istuttiin sitten juhlien taiteellisen johtajan Niklas Pokin kanssa alas ja mietittiin, voitaisiinko toteuttaa aikoinaan kesken jäänyt hanke laajennettuna”, Toivio kertoo.
”Mäntän Musiikkijuhlien perinteisiin ovat kuuluneet monen pianistin kavalkadit, joten ajateltiin Niklaksen kanssa, että jaetaan kokonaisuus viidelle pianistille. Hän ehdotti näitä pianisteja, ja minä ilolla hyväksyin heidät.”
Laajana yhden alkuinnoituksen ympärille kiertyvänä kokoelmana Toivion teos tuo uudemmasta pianokirjallisuudesta mieleen suomalaistuneen kanadalaissäveltäjän Matthew Whittallin mittavan preludikokoelman Leaves of Grass (2005–09).
”Minua kiehtoi ajatus koota yhden otsikon alle ’albumillinen’ materiaalia”, Toivio kertoo. ”Vaikka kantaesityskonseptin vuoksi kokonaisuus jaettiin kolmen preludin ryhmiksi viittä pianistia varten, on kyseessä kuitenkin kokoelma, jonka kappaleet ovat esitettävissä myös yksittäin ja yhdisteltävissä vapaasti”, Toivio kertoo.
Pianomusiikki on nykysäveltäjille lähtökohtaisesti sekä haastava että kiitollinen alue. Pianistinen traditio on valtava, ja pianolle on sävelletty enemmän suurta musiikkia kuin millekään muulle yksittäiselle soittimelle. Toivio myöntää pianomusiikin haasteet mutta näkee myös sen mahdollisuudet.
”Huolimatta rimakauhusta, jota pianolle kirjoittaminen voi aluksi aiheuttaa, se on myös todella antoisaa. Koska soittimelle on aikojen saatossa sävelletty jo niin paljon eri tavoin hienoa musiikkia, voi nykysäveltäjäkin löytää oman lähtökohtansa.”
Toivio lähestyy sävellystyötä muusikon näkökulmasta ja pitää soittimellista kirjoitustapaa tärkeänä. ”Toisaalta tietous kullekin instrumentille ’liian hyvin’ istuvasta tekstuurista vailla ’inspiroivaa vastusta’ voi olla myös rajoite”, hän toteaa. ”Piano on sikäli kiitollinen soitin, että jokainen säveltäjä voi itse tutkia koskettimien äärellä, miten musiikin voi toteuttaa. Olen yrittänyt välttää latteuksia tai mahdottomuuksia. Ainakin yksi sujuva sormitus pitäisi löytyä jokaiseen kuvioon – pianistit tosin löytävät niitä todennäköisesti heti useita lisää.”
Entä aihe Earth? Miten se valikoitui teoksia yhdistäväksi tekijäksi?
”En muista tarkkaan, milloin se tuli mukaan. Olen kuitenkin aina tuntenut kiinnostusta historiaan ja luonnontieteisiin aina alkaen antiikin alkuaineteorioista. Monitahoisuudessaan tuo otsikko myös sallii todella paljon.”
”Teos etenee ihan alkuainekäsityksistä fysiikan, kemian, biologian, geologian ja historian kautta oman aikamme ekologisiin kysymyksiin, joiden merkitys on vain kasvanut ja tullut tärkeämmäksi.”
”Jokaisella osalla on oma kuvauksellinen otsikkonsa ja oma tärkeä tarinansa kerrottavanaan. Avausosa on nimeltään Gravitation (Painovoima) ja päätösosa The Blue Marble (Sininen marmorikuula), joka liittyy siihen kuuluisaan valokuvaan, jonka Apollo-astronautit ottivat avaruudessa. Jo sen valokuvan katsominen herättää ajatuksen, että me emme voi kohdella tätä planeettaa ihan miten tahansa.”
Kimmo Korhonen
