Kaikki paikalla olleet muistavat venezuelalaisen Simón Bolívar -nuoriso-orkesterin ensimmäisen vierailun Helsingin juhlaviikoilla 2008. Slummeissa kasvaneet nuoret soittivat sellaisella svengillä ja innolla, että tuntui, että edessä on klassisen musiikin vallankumous. No, aivan sellaista ei tullut, mutta ainakin tuli tiedostettua, että musiikki voi muuttaa ihmisten elämää ja se kuuluu kaikille. Tänä vuonna juhlaviikoilla vieraili tummaihoisten ja muiden etnisten vähemmistöjen nuoria musiikkiuralle auttamaan syntynyt Chineke! Orchestra. Sen ja etenkin sellosolisti Sheku Kanneh-Masonin soitto ilahdutti esimerkillään: ihonvärillä ei ole tekemistä musiikillisten lahjojen kanssa.
Chineke! Orchestran äitihahmo, kontrabasisti Chi-chi Nwanoku nostaa lehtemme haastattelussa diversiteetin etuja ja esteitä sen toteutumiselle. Yhdenvertaisuuden haasteet alkavat jo musiikin perusopinnoista, joihin monella värillisellä nuorella ei ole pääsyä. Ja vaikka lahjat saataisiinkin jalostettua, uralle nousemisessa on monia lasikattoja. Monimuotoisuus täytyy Chi-chi Nwanokun mukaan ulottaa myös ohjelmistoon sekä koko taide- ja kulttuurialan rakenteisiin johtoa ja portinvartijoita myöten. Sitä kautta se leviää myös yleisöön.
Rasismi on tehtävä näkyväksi ja puututtava siihen.
Suomessa värillisten muodostama väestö ei ole suhteessa niin suuri kuin Amerikassa ja monessa Euroopan maassa, mutta kyllä tämä tematiikka meitäkin koskee. Miten saada esimerkiksi somaleja enemmän musiikkiharrastuksen pariin? Tämän ongelman kanssa on painittu erityisesti Itä-Helsingin musiikkiopistossa, maan monikulttuurisimmalla alueella. Yritystä, tahtotilaa ja pedagogisia taitoja kyllä riittää, mutta toimivaa yhteyttä perheisiin on vaikea löytää. Olisiko yksi avain siinä, että mennään yhteisöjen keskelle ja kuunnellaan heidän intressejään ja tarpeitaan?
Aasialaiset ovat edenneet klassisessa musiikissa voimalla, ja siitä saavat nauttia myös monen suomalaisen orkesterin kuulijat. Olen saanut sen käsityksen, että muualta tulleiden muusikoiden sopeutuminen orkesteriyhteisöihin on sujunut hyvin, mutta se ei ole aivan koko kuva asiasta. Lehtemme artikkelissa siteeratut tutkimukset kertovat, että kulttuurin kentällä ilmenee rasismia ja syrjintää. Maahanmuuttajilla ei ole samoja mahdollisuuksia edetä kuin suomalaisilla. He ovat pienten piirien ja verkostojen ulkopuolella, ja suomen kielen hallitsemisen vaatimus on epäreilua varsinkin ei-verbaalisissa taiteissa. Rasismi on tehtävä näkyväksi ja puututtava siihen.
Tuorein tutkimus asian tiimoilta on musiikkialan järjestöjen tilaama Yhdenvertaisuus musiikkialalla -raportti. Se ei anna kovin mairittelevaa kuvaa tasa-arvon toteutumisesta alalla. Se tekee hyviä ehdotuksia syrjivien käytäntöjen korjaamiseksi, ja ne ulottuvat viestinnästä ja rekrytoinnista hallintoon, johtoon, palkkaukseen ja taiteelliseen päätöksentekoon. Moni yhteisö ja laitos on jo sitoutunut näihin tavoitteisiin, eli oikealla tiellä ollaan. Joissakin kohdin raporttia tulee esiin se,
että paljon huomiota saanut sukupuolikysymys jättää varjoonsa kulttuuriset, etniset, seksuaaliset ja muut vähemmistöt. Näin ei tarvitsisi olla. Ei riitä, että orkesterit nostavat esiin naissäveltäjiä, vaan yhtä tärkeää on, että kulttuurinen perspektiivi ulotetaan kauemmas.
Harri Kuusisaari