Harvoin saa kuullakseen yksi hyvin koostetun ohjelman kuin perjantai-iltaisessa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalossa. Pekka Kuusiston paikkaajaksi kapellimestarikorokkeelle oli saatu lyhyellä varoitusajalla Tomas Djupsjöbacka, joka hoiti homman hienosti kotiin yhdessä illan solistien Katia ja Marielle Labèquen kanssa. Ohjelmassa oli neljä oivallista teosta, joiden väliset musiikilliset ja ulkomusiikilliset yhteydet rikastivat vahvaa soivaa toteutusta entisestään.
Arvo Pärtin varhaisen tintinnabuli-tuotannon tunnetuimpiin teoksiin lukeutuva Cantus in memory of Benjamin Britten (1977/1980) jousiorkesterille ja kelloille on pelkistetyn lajinsa hienoimpia edustajia aikamme orkesterikirjallisuudessa. Noin kuusiminuuttinen sävellys rakentuu päällekkäisistä laskevista a-molliasteikkokuluista, jotka etenevät kontrapunkin kerroksissa eri aika-arvoissa muodostaen viisiäänisen prolaatiokaanonin, jonka kolmisointupohjaiset harmoniat perustuvat säveltäjän tintinnabuli-säännöstöön.
Kaanonmuodostelmien kiertyessä auki kellojen etäinen kumu kantautuu jousiston lomasta kuin usvan keskeltä. Prosessin tullessa päätökseensä kaikki äänet sulautuvat vähitellen yhteen osaksi tilaan ja aikaan levittyvää a-mollisointua, jonka vaietessa kellon kaiut jäävät väreilemään ilmaan sulautuen lopulta nekin osaksi ympäröivää hiljaisuutta.
Orkesterin ja Djupsjöbackan esittämänä Cantus sai keskittyneen toteutuksen, jonka kontrapunkinen läpikuultavuus ja meditatiivinen intensiteetti pitivät kuulijan tiukasti otteessaan tehden oikeutta Pärtin nyansoiduille keinovaroille.
Soivien muistomerkkien hengessä jatkettiin Maurice Ravelin verrattoman Le Tombeau de Couperin -orkesterisarjan (1914-17/1919) muodossa. Teoksen pohjana on kuusiosaien pianosarja, joka valmistui 1917. Sovittaessaan teostaan kaksille puupuhaltimille, kahdelle käyrätorvelle, trumpetille, harpulle ja jousille Ravel jätti noin 17-minuuttisesta orkesteriversiosta pois kaksi pianistisinta osaa, fuugan ja toccatan.
Teoksen osat kunnioittavat kukin Ravelin ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita ystäviä, joihin lukeutuvat Preludin Jacques Charlot, Forlanen Gabriel Deluc, Menuetin Jean Dreyfus sekä RigaudoninPierre ja Pascal Gaudin. Kokonaisuus puolestaan kohdistaa katseensa ranskalaisen barokin ja François Couperinin puoleen, tuoden sen aikalaiskoreografiat 1900-luvun maailmaan.
Orkesterin ja Djupsjöbackan tarkkanäköinen esitys puki Le Tombeau de Couperinin sektioittain hienovireiseen ja huolitellun rytmiseen kuosiin. Preludissa musiikki versoi pakottomasti alun polveilevasta oboemelodiasta Forlanen tekstuurien soidessa ilmeikkäästi, olkoonkin että fraseerauksessa olikin vielä paikkapaikoin hienoista kulmikkuutta. Menuetissa orkesteri kiteytti Ravelin tekstuurin kaikessa hienoudessaan vilkkaan Rigaudoninkohottaessa tunnelman tyylitellyn riemukkaaksi.
Benjamin Brittenin Yhdysvalloissa syksyllä 1941 säveltämä An American Overture sai kantaesityksensä vasta yli neljä vuosikymmentä myöhemmin Sir Simon Rattlen johtaessa Birminghamin sinfoniaorkesteria marraskuussa 1983. Aloite teoksen säveltämiseen tuli kapellimestari Arthur Rodzińskilta, joka kaipasi uutta orkesterikappaletta tuleviin konsertteihinsa Clevelandissa ja New Yorkissa. Vaikka sävellys valmistui jokseenkin sutjakasti, syystä tai toisesta se jäi kuitenkin aikanaan esittämättä.
Palatessaan Englantiin seuraavana keväänä säveltäjä jätti käsikirjoituksensa Yhdysvaltoihin, missä se vaipui unohduksiin yli kolmen vuosikymmenen ajaksi. Partituuri palasi päivänvaloon New Yorkissa kesällä 1972, nelisen vuotta ennen Brittenin kuolemaa. Vaikka säveltäjä olisi mieluiten suonut teoksensa hävitettäväksi, antoi hän kuitenkin lopulta suostumuksensa sijoittaa partituuri New York Public Libraryn yksityiskokoelmaan.
Postuumisti julkaistu alkusoitto on Brittenin ankarasta itsekritiikistä huolimatta varsin mainio teos. HKO:n ja Djupsjöbackan upeasti rakentama An American Overture oli tulvillaan soivaa energiaa ja hehkuvia sinfonisia värejä. Vaikka teoksessa on hetkiä, joissa soiva materiaali on kuin liian isolle leivänpalalle siveltyä voita – kuten Bilbo Reppuli eittämättä sanoisi – omistautunut esitys onnistuu paikkaamaan nämä puutteet mennen tullen, kuten Musiikkitalossa saattoi vastaansanomattomasti aistia. Harvakseltaan kuultu alkusoitto lunastikin paikkansa pohjustaen samalla oivallisesti illan huikeaa päätöstä.
Nico Muhlyn Katia ja Marielle Labèquelle säveltämä In Certain Circles (2020) kahdelle pianolle ja orkesterille on viimeisin tulokas duon tilaamien kaksoiskonserttojen sarjaan, johon oman panoksensa ovat antaneet myös Bryce Dessner (2017), Philip Glass (2015) ja Osvaldo Golijov, jonka Markuspassioon (2000) pohjautuvanNazareno-konserttosovituksen (2009) laati Gonzalo Grau. New Yorkin filharmonikoiden, Orchestre de Parisin, Philharmonie de Parisin, Tonhalle Düsseldorfin, Düsseldorfin sinfonikoiden ja Liverpoolin kuninkaallisen filharmonisen orkesterin yhdessä tilaama In Certain Circles kantaesitettiin pandemiarajoitusten puitteissa lopulta Pariisissa 6. heinäkuuta 2021.
Avausosan otsikko, L’Enharmonique, viittaa Jean-Philippe Rameaun samannimiseen kosketinsoitinteokseen vuodelta 1727, joka vilahtaa useissa cameorooleissa halki Muhlyn ensimmäisen kuvaelman. Avausmateriaalista johdettujen sointupilarien ympärille kiertyvä osa vaatii herpaantumatonta ketteryyttä niin solisteilta, orkesterimuusikoilta kuin kapellimestariltakin. Pulppuava musiikki hakeutuu yhä uusiin muotoihin musiikin intensiteetin alati voimistuessa. Pianostemmoissa aukikirjoitetut jaksot vuorottelevat sointupohjaisen rajatun aleatoriikan kanssa
Vaikka Rameau-sitaatti on vain seitsemän tahdin mittainen, assosioituu sen varsin vapaaseen käsittelyyn niin ranskalaista barokkia kuin film noiriakin. Vaskien pohjustaman siirtymän kautta palataan alun ostinatokuvioihin, joita seuraa koko orkesterin sforzato.
Barokin henki läpäisee myös keskimmäisen Sarabande & Giguen -osan, jonka kahteen koreografiseen jaksoon mahtuu yllättäviä rytmisiä käänteitä. Pianistit
toimivat suunnannäyttäjinä oikukkaaseen rytmiikkaan, joka heilahtelee edestakaisin 12/8-, 8/8-, 5/8-, 15/8- ja 10/8-jakoisen metriikan välillä – ja vähän muuallakin – samalla kun värikylläisen orkesterikudoksen loppumaton liike-energia kiertyy osaksi tekstuuria, jonka runollinen syke tekee kunniaa John Adamsinklassikkoteoksille säilyttäen kuitenkin oman jälkiminimalistisen identiteettinsä. Osan viimeisellä sivulla materiaali liudentuu äkillisesti, pianojen, piccoloiden, huilun ja jousten laskeutuessa raukeaan, usvaverhoon kietoutuneeseen koodaan.
Säveltäjän päätösosalleen valitsema otsikko, Details Emerge, osoittautuu osuvaksi, kun alun kaaoksesta ja muotoaan etsivistä murahduksista alkaa piirtyä esiin musiikillisia hahmoja, joiden olemus on usein toisilleen vastakkainen. Hetkittäin osan alun dramaturgia tuntuu saavan jopa liki oopperamaisia piirteitä. Toisistaan erilleen ajautuneet pianot ja orkesterisektiot etenevät omiin suuntiinsa elokuvamaisten nopeiden leikkausten sommitellessa katkelmia toisiinsa, kunnes lopulta pianostemmoihin alkaa juurtua pulssimaisia muotoja. Näistä rakentuu vähitellen avausosaa muistuttavia tekstuureja, jotka lähtevät kehittymään täyteen mittaansa.
Musiikki jatkaa kiitoaan hurmioituneessa Hallelujah Junction -hengessä kohoten vielä kerran kineettiseen loistoonsa ennen L’Enharmonique-sitaatin viimeistä, kadenssinomaista ilmentymää kakkospianolla. Tätä elettä seuraa viiden tahdin loppukiri kohti konserton päättävää sfffz-purkausta.
Labèque-sisarukset ja Djupsjöbackan johtama HKO tarjosivat In Certain Cirlcesistä loistavan Suomen ensiesityksen, jossa Muhlyn partituuri puettiin soivaan kaapuunsa perinpohjaisella musikaalisuudella ja ihailtavalla virtuositeetilla. Soolopianotekstuuri oli tulvillaan koskettimellista runoutta ja taituruutta, olipa duolla sitten selätettävänään millaisia haasteita musiikillisia tahansa. HKO:n verraton soittajisto omaksui Muhlyn orkesterisatsin näennäisen vaivattomasti, ja Djupsjöbacka piti kokonaiskuvan vahvasti hallussaan huolellisesti balansoiden ja kokonaismuotoa tarkoin hahmottaen.
Yleisön lämpimästi vastaanottama In Certain Circles sai vielä seurakseen Labèqueilta kaksi ylimääräistä, joista ensimmäinen Philip Glassin Four Movements for Two Pianosin (2008) päätösosa istui täydellisesti Muhlyn konserton henkeen. Teoksessaan Glass muovaa tyylillisistä perusaineksistaan varsin omintakeisen kudelman.Sitä seurasi vielä Gabriel Faurén kaunis Berceuse nelikätisestä Dolly-sarjasta op. 56 (1892-94), joka on kulkenut duon mukana aivan alkumetreiltä saakka. Lähes improvisatorinen sävellys soi herkän vivahteikkaana.
Monituisten musiikillisten ilojensa ohella ilta oli mitä mainioin jäähyväislahja orkesterin väistyvälle intendentille Aleksi Malmbergille, jonka seitsenvuotista kautta tullaan muistamaan suurella lämmöllä ja kiitollisuudella.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa 28.2. Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari. Katia ja Marielle Labèque, piano. Pärt, Ravel, Britten, Muhly.
