Édith Piafia käsittelevistä näyttämöteoksista ja elokuvista ei ole varsinaisesti pulaa. Antaahan ”Pariisin varpusen” nousu kaduilta ja bordelleista kabareen ja Hollywoodin loistoon paljon inhimillistä tarttumapintaa, ja eikä hänen elämästään puutu draamaa maineen huipullakaan, kun hän hoippui morfiinikoukussa ja kärsi terveysongelmista.
Ja vetovoiman huippuna on tietenkin Piafin ääni. Se on Maria Callasin ja Billie Holidayn tapaan enemmän kuin vain instrumentti: haavoittuvan sielun kuvastin.
Kansallisbaletin uusi versio herättää tietenkin kysymyksen, miksi taas tarvittiin yksi Piaf-tulkinta tässä ja nyt. Se ei oikein pysty siihen vastaamaan. Teos kiitää laulajan elämää läpi tunnollisesti monine kohtaamisineen, mutta kaikki jää hieman pintapuoliseksi. Esitys ei jaksa nostaa esiin väkevämpiä teemoja ja olemassaolon ääripäitä, jotka koskettaisivat katsojaa.
Mutta ensin ne ansiot. Reija Wäreen koreografia antaa kerrankin tilaa tanssille, sillä Kansallisbaletin uusissa kokoillan juonibaleteissa on useimmiten tyydytty miimiseen kuvaelmaan. Wäreen liikekieli on vuolasta, ja se yhdistelee saumatta klassista balettia, modernia tanssia ja show-tanssien elementtejä. Irrallisen numerojen sijaan se punoo jatkumoa ja saa baletin runsaaseen rooligalleriaan vaihtelevaa eloa.
Karaktäärejä lavalla todella riittää, ja he myös saavat erilaisia liikekvaliteetteja: bordellin asiakkaita, iloluontoisia pariisilaisia, tehdastyöläisiä liukuhihnalla, sotilaita ja upseereja, kabareen työtekijöitä ja tärkeyteensä pakahtuvia kuuluisuuksia.
Kun tähän vielä lisää vuosikymmenten tyylin ja muodin vaihtumisen, pukusuunnittelija Erika Turusella on ollut herkullinen työmaa. Epookit heräävät eloon tyylitietoisesti, ja loisteliasta silmänruokaa riittää. Valaistussuunnittelija Joonas Tikkanen on luonut myös kontrastia ilmapiiriin, kun pastellinsävyinen Pariisi vaihtuu 1930-luvun laman kalvakkuuteen. Jani Uljaan lavastuksen valkoiset klassiset raamit ovat sangen anonyymit, mutta sen elementit lähtevät myös hauskasti liikkeelle osaksi tanssia.
Eri-ikäiset Èdithit (Linda Haakana, Tiina Myllymäki) tuovat esiin päähenkilön persoonan eri puolia.
© Jonas Lundqvist
Positiivisten asioiden listaa jatkaa Jukka Nykäsen ammattitaitoinen musiikin sommittelu. Hän on punonut yhteen omaa musiikkiaan ja ranskalaisia chansoneita muunnellen niitä soinnutuksella ja muin tacoin ja irrottamalla niistä eri yhteyksissä toistuvia ydinaiheita. Kolme Piaf-hittiä Non, je ne regrette rien, Hymne d’amour ja La vie en rose saavat erityisaseman.
Sen lisäksi Nykänen heittäytyy venäläisen baletin maailmaan Tshaikovski- ja Prokofjev- assosiaatioin. Marko Hilpon täyteläinen orkestraatio kruunaa soivan asun. Niin saumatta virtailevaa ja tanssiin sopivaa kuin musiikki onkin, siitä puuttuu Piafin ääneen ja persoonaan oleellisesti liittyvä verevä särmä. Se on tasoitettu korvakarkkimassaksi.
Tämä laajenee koko baletin ongelmaksi myös kokonaisdramaturgian tasolla: tummat pilvet ja emotionaaliset kiinnekohdat eivät nouse tarpeeksi esiin Edithin pyöriessä ajan karusellissa, saamatta kunnon kontaktia oikeastaan muihin kuin Monome-ystäväänsä.
Koreografi tuntuu ymmärtäneen vaaran ja tuonut Piafin persoonan eri puolia esiin nelinkertaistamalla hahmon: näyttämöllä nähdään Piaf lapsena (Seela Kunnari), teininä (Hye Ji Kang ja aikuisena (Linda Haakana). Kaikkea tätä ihmettelee huumeiden kyyristämänä Èdith (Tiina Myllymäki), joka lopussa vaivoin vielä nousee parrasvaloihin. Piaf loi oman brändinsä tietoisesti tavalla, jossa totuus sai alistua paremman tarinan alle.
Persoonan kerrostaminen on hyvä ajatus: eri-ikäiset Èdithit suhtautuvat tapahtumin, itseensä ja uraansa eri tavoin ja mahdollistavat erilaista tanssia. Valitettavasti isolle tavalle isoin voimin tuotu balettispektaakkeli ei ole kovin psykologinen ilmaisumuoto, ja nytkin nämä Èdithien ihmettelyt peittyvät kaikkeen tavaran paljouteen ja miellyttämisenhaluun.
Kaikki neljä Edithiä yrittävät kuitenkin kaikkensa, ja Haakana kantaa nyt-hetken rooliaan määrätietoisesti. Musta roolimassasta yksilöjen on vaikea päästä esiin, mutta upeasti Kansallisbaletin tanssijat tanssivat: yhtä aikaa liikkeitä sitoen ja ilmavalla otteella. Orkesteri heittäytyi Aliisa Neige Barrièren johdolla Nykäsen musiikkiin täysin rinnoin.
- Édith Piaf – La vie en rose, ensi-ilta Suomen kansallisbaletissa 28.2.
- Koreografia Reija Wäre, musiikki Jukka Nykänen, orkesterointi Marko Hilpo, lavastus Jani Uljas, puvustus Erika Turunen, valot Joonas Tikkanen, musiikinjohto Aliisa Neige Barrière.
