Kansallisbaletti antoi odottaa suuta uutista eli uuden baletinjohtajan valintaa kauden loppuun asti, johon mennessä se oli luvattu julkistaa. Nimitys siirtyi kutienkin syksyyn. Sillä on kulttuuripoliittisesti suuri merkitys: uuden johtajan visioista on kiinni, nouseeko baletti ansaitsemaansa arvoon taidekentällä vai jääkö se marginaaliin.
Kauden viimeisenä ensi-iltana juuri ennen kesälomaa Kansallisbaletissa nähtiin neljän suomalaisen koreografi teoksista koostuva Voima. Susanna Leinonen, Jyrki Karttunen, Virpi Pahkinen ja Jorma Uotinen ovat todellakin suomalaisen tanssin voimahahmoja, mutta kokonaisuus jäi silti lupauksia vajaammaksi.
Parasta musiikin ja tanssin kokonaisuutta tarjosi Virpi Pahkinen Einojuhani Rautavaaran musiikkiin perustuvassa teoksessa Cantus arcticus. Rautavaaran ikivihreä pohjoisen luonnon ylistys linnunlauluineen tarjoaa jo tematiikkaa tarpeeksi, eikä Pahkisen ole tarvinnut lähteä etsimään visioita kauempaa.
Tanssijat ilmentävät lintujen olemusta veistoksellisin poseerauksin, pehmeästi virtaavin liikkein ja dekoratiivisin käsiasennoin, jotka tuovat suomalaisen linturämeikön lisäksi mieleen antiikin Egyptin lintukuvat ja -patsaat.
Tietenkin voi kritiikkinä sanoa, että Pahkinen kuvittaa Rautavaaraa yksi yhteen, mutta miksi musiikin ehdoilla toimiminen pitäisi nähdä tanssissa syntinä? Liikkeen ja kuvien kauneudesta ja luonnon herättämistä tunteista ja assosiaatioista ei ollut pulaa.
Pahkinen toi mukanaan Ruotsista luottotanssijansa Pontus Sundsetin, joka oli myös harjoittanut teoksen. Muuten lavalla oli Kansallisbaletin tanssijoita. Ei voi mitään sille, että Pahkisen omaa, ainutkertaista tanssijan olemusta jää kaipaamaan liikkeen siirtyessä muille.
Illan toinen kantaesitys oli Jyrki Karttusen Valse triste Sibeliuksen musiikkiin. Hän oli hyödyntänyt teoksen alkuperäistä kontekstia, Järnefeltin näytelmää Kuolema, jossa kuoleva äiti näkee unta tanssiaisista.
Visuaalisesti Karttusen teos on vangitseva: Kalle Ropposen tekemä lavastus ilmassa leijuvine tuoleineen ja tähtitaivaan heijastama valaistus toivat unenomaisen tunnelman. Äitiä (suvereeni Tiina Myllymäki) tanssittavat aavemaiset oliot, joiden liikekielessä Karttunen hyödyntää kuuluisaa huumoriaan.
Nälkä teoksesta silti jää: se on lyhyydessään kuin tabelaux ilman ideoiden kehittelyä, ja sellaisena se sopii lähinnä gaalanumeroksi.
Nälkä ei todellakaan jää Susanna Leinosen teoksesta Breaking the Fury, jossa vyörytetään Angstia ja joukkovoiman uhkaa oikein olan takaa. Yksilön ja yhteisön asemasta on kyse, ja erilaiset sadismiin ja uhriasemaan liittyvät tilanteet ovat katujen realismia.
Leinosen aviomiehen Jouka Valkaman videot pysäyttävät kuvia ja laajentavat liikeideoita oivallisesti multimedialliseen suuntaan ja Mikki Kuntun ilmaa dramaattisesti leikkaavat valot kantavat jälleen hänen laatumerkkiään.
Tällä kertaa onnahtaa silti musiikki. Kasperi Laine on äänisuunnittelija ja rap-artisti, ja hän on tunnettu mm. hip hop -yhtye Kaucasin jäsenenä. Viime vuonna hän sai Suomi-palkinnon, ja hänen musiikkiaan on kuultu myös teattereissa, mm. Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmässä.
Kaikki kumarrus siis monipuoliselle muusikolle, mutta suurelle orkesterille hän ei osaa Breaking the Furyn perusteella säveltää ollenkaan. Musiikki laahaa raskaana, harmaana ja monotonisena, eivätkä rumpujen ja vaskien luukutukset tehoa.
Ohjelmakirjan mukaan musiikin sovituksesta vastaa Jonas Nydesjö. Mikä liekään ollut musiikin alkuperäinen asu, mutta nyt kuultu mössö oli amatöörimäistä. On todella ikävää, että silloin harvoin kuin nykybalettiteos saa varta vasten tehdyn musiikin, tulos on tätä. Suomessa olisi kasapäin tasokkaita säveltäjiä, jotka mielellään kohtaisivat baletin taidemuotona.
Vimman lopuksi nähtiin Jorma Uotisen teos Jord, jonka tummana jytisevä musiikki on Apocalyptican, ja se sopii hyvin sen tunnelmaan. Vuonna 2005 syntynyt teos nähtiin Kansallisbaletissa jo viime vuonna. Se ehkä kaipaisi toisenlaisia, modernilla kentällä karaistuja tanssijoita balettitanssijoiden sijaan.
Harri Kuusisaari
