Ismo-Pekka Heikinheimon Tanssin taloon tekemän uuden teoksen alku on lähes maaginen. Livemusiikin verkkaisen sykkeen tahdissa seitsemän tyylikkäisiin harmaisiin asuihin puettua tanssijaa askeltaa hyvin hitaasti ja pehmeästi kohti yleisöä kuin hiljainen zombiarmeija. Yhtenäisen ryhmän kasvojen edessä on harmaat verkot, joista tulee myöhemmin tanssipukuja.
Dramaattiset valot ja näyttämön valtavat lavastuselementit, jotka ovat syöneet satoja metrejä tylliä, ovat nekin kuin haamujen tanssia. Näkymästä syntyy assosiaatioita scifi-elokuviin ja toisaalta ihmisiin, joita estävät ja pidättävät erilaiset verkot.
Pian tahti nopeutuu ja käy ilmi, että tämä teos on niin sanottua tanssitanssia ja erittäin fyysinen. Se on täynnä liikettä; kaikkea tapahtuu ja paljon. Tanssijat alkavat muodostaa erilaisia ryhmiä ja kuvioita. Erityisesti pidin unisono-kohtauksista, joita oli myös lattialla.
Teos on täynnä tarkasti aksentoituja käsiliikkeitä. Seitsemänhenkinen tanssiryhmä on hengeltään varsin yhtenäinen, mutta joukosta erottuvat taitavat ja karismaattiset liikkujat Tanja Illukka ja Patrik Riipinen, joista erityisesti ensin mainitulla oli useita hienoja sooloja.
Takanäyttämöllä läsnäollut multi-instrumentalisti Jouko Kyhälä taikoi illan aikana erilaisia, svengaaviakin sävyjä, jotka vaihtelivat kansanmusiikkivivahteista elektronisiin maailmoihin. Musiikki oli niin kutsuvaa, että olisi toivonut tanssinkin siihen vastaavan ja reagoivan, mutta se pysyi enimmäkseen omassa linjassaan.
Muodin maisteriksi valmistuneen Nilla Heikkilän puvut olivat tyylikkäät ja ne toimivat hyvin nykytanssiteoksessa. Lavastaja Simon le Rouxin ja valosuunnittelija Pekka Pitkäsen yhteistyö loi osaltaan kiehtovia hetkiä.
Pidin synkästä alkuosasta enemmän kuin väliajan jälkeisestä kevythenkisemmästä, jopa humoristisesta osiosta, jossa siirryttiin harmaasta pinkin pilkahduksiin. Siinä teos tuntui hajoavan liian moneen suuntaan tangoviitteistä pinkkien pehmokäärmeiden (tai olioiden) kanssa tanssimiseen. Välillä niitä ulkoilutettiin, ja ne muodostivat tanssijoiden kanssa jonkinlaisen mustekalan tai organismin kasaan kerättyinä.
Heikinheimo on toteuttanut viime vuosina kiinnostavaa Anybody’s Architechture -teossarjaa, jossa tanssiteoksia on ollut muun muassa Hvitträskissä, Kansalliskirjastossa ja Kalasatamassa. Heikinheimon teoksiin olen törmännyt myös Suurkirkon portailla. Ne ovat tuoneet tanssin ja ympäristön välisiin suhteisiin mielenkiintoisia uusia näkökulmia ja olleet helposti lähestyttäviä muillekin kuin alan ihmisille.
Vaikka etukäteisinformaatiossa kerrottiin, että pneuma tarkoittaa henkeä tai elämänvoimaa, ja enthusiastikon viittaa intohimoon ja innostukseen, teoksen nimi jäi minulle hieman mysteeriksi samoin kuin se, mikä lopulta oli esityksen kantava teema. Ajatus “liikkeen, yhteyden ja elämän voimasta” sopii miltei kaikkeen nykytanssiin.
Koreografi oli selvästi saanut työhönsä innostunutta henkeä Tanssin talon Erkko-salin mahdollisuuksista, ja lopputulos oli varsin näyttävä. Uusi, suurimuotoinen kokoillan teos on näinä aikoina nykytanssikentän tekijälle, kuten Ismo Dance Companylle merkittävä ponnistus, ja esityksiä on nyt vain kolme.
Ismo Dance Company. Pneuma Enthusiastikon – Innostunut henki. Ensi-ilta 11.9.2025 Tanssin talon Erkko-salissa. Koreografia, konsepti ja ohjaus: Ismo-Pekka Heikinheimo. Tanssijat Jenna Broas, Tanja Illukka, Mia Jaatinen, Paavali Kärkkäinen, Minttu Myräkkä, Patrik Riipinen ja Alina Sakko. Musiikki: Jouko Kyhälä, lavastus: Simon le Roux, valosuunnittelu: Pekka Pitkänen, pukusuunnittelu: Nilla Heikkilä.
