Aiemman uutisoinnin mukaan Näppäreiden tie ei jatka opinto-ohjelmassa tänä syksynä. Asiaa on syytä tarkentaa: soittaminen jatkuu, mutta yhdessä soittaminen ei. Perhonjokilaakson kansalaisopiston opetukseen osallistuvat lapset ja nuoret saavat tästä lähtien vain yksityisiä Näppäri-soittotunteja, viikoittain kokoontunut yhteissoittoryhmä on pudotettu opinnoista pois. Aikuisten yhteissoittoryhmä näyttää jatkavan ohjelmassa kuten ennenkin.
Monet ehkä huokaisevat helpotuksesta tämän kuullessaan. Huh huh, se tieto lopettamisesta olikin vain liioittelua, melkein jopa uutisankka! Viulu- ja bassotunnit ynnä muut eivät lopukaan! Eli tärkein pysyy: lapset saavat yhä soittaa, eivätkä Näppärit lopeta kokonaan. Joten mitä tässä nyt oikein hössötettiin?
”Hössötys” johtuu siitä, että Mauno Järvelän elämäntyö Näppärit on filosofialtaan ja toiminnaltaan yhtä kuin yhteissoitto. Vaikeaa leikkauspäätöstä tehdessä päättäjät ehkä miettivät poistavansa vain kirsikan kakun päältä. Ongelma on vain se, että soittoryhmä ei ollut se kirsikka, vaan pohja, joka kannatteli koko asetelmaa.
”Näppärit on yhtä kuin yhteissoitto.”
Näppäripedagogiikka perustuu yhteissoitolle ja yhdessä tekemiselle. Jo ryhmän internetsivuilla lueteltuihin periaatteisiin on kirjattu selvä tarkoitus: ”Ohjata kaikenikäiset ja -tasoiset soittajat musisoimaan yhdessä.” Historiaosuutta lukiessa selviää, että kuvaus Järvelän tavoitteesta opetusmetodilleen on ”vahvistaa yhdessä soittamisen perinnettä”. Tätä eivät tänä syksynä Näppäri-opintonsa aloittavat lapset pääse kokemaan.
On täysin aiheellista kysyä, leikkaako kansalaisopisto päätöksellään tulevaisuutta yhdeltä toimialueensa suurimmista vientituotteista, ja samalla itseltäänkin. Päätös lopettaa juuri yhteissoittotunnit on absurdi, sillä yksityistunnit eivät tehneet Näppäreitä tunnetuiksi. Näppärit eivät ole koskaan esiintyneet yhden hengen yhtyeenä. Näppärit eivät ole levyttäneet yksi pelimanni kerrallaan, eivätkä kiertäneet maailmaa vain yhden soittajan voimin. Eikä Mauno Järvelä saanut palkintoprenikoitaan ”musiikin yksityistuntien ansiokkaasta kehittämisestä.” Ryhmä on se, joka herätti ja herättää yhä mielenkiinnon.
Musiikkikulttuurissamme vallitsee vielä paljolti sitkeä ajatus siitä, että soittamista voi opiskella kunnolla vain yksityisesti. Samalla mitätöidään se seikka, että yhteissoitto kehittää korvaa, opettaa soittamaan tempossa ja puhtaasti sekä tuo jotain, joka voi olla ratkaisevaa muusikkona ja ihmisenä kehittymisen kannalta: yhteisen, sosiaalisen kokemuksen. Uusia ystäviä, mukavaa tekemistä yhdessä, upeita kokemuksia esiintymisten ja matkustelun kautta.
Yhteisistä ilon ja onnistumisen hetkistä kumpuaa se motivaatio, jolla lähdetään maailmaa valloittamaan, kehitytään onnistujiksi ja mikä tärkeintä: terveiksi, tasapainoisiksi aikuisiksi. Kuten evoluutiobiologit ja psykologit toistelevat: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita. Miksi siis päätös sulkea pikku pelimannit yksin harjoittelukoppeihin?
Elina Salin
