Turkulaistunut saksalainen Karl Müller-Berghaus (1829-1907) sävelsi oopperan Die Kalewainen in Pochjola 1880-luvun lopulla, mutta se jäi aikoinaan esittämättä – ja neitseellisenä se pysyi aina tähän kevääseen asti, kunnes yhdistetyt turkulaisvoimat kohottivat sen siivilleen.
Kertomus on tuttua tutumpi tarina kosioretkestä Pohjolaan, jonka vahva ja kunnianhimoinen hallitsija Louhi halajaa tyttärensä Ismon myötäjäisinä valtaa ja rikkauksia. Naimakaupan käynnissä päädytään luonnollisesti lopulta Sampoon, ikuista vaurautta jauhavaan vempeleeseen, jonka vain mestariseppä Ilmarinen osaisi takoa.
On ilmiselvää, ettei Die Kalewainen ole jäänyt esittämättä musiikillisten ansioiden puutteen vuoksi. Müller-Berghaus on kirjoittanut elävää, rikasta ja dramaturgisesti toimivaa oopperaa, jolle olisi sijansa monella muullakin oopperanäyttämöllä.
Kalewaisesta ei ole temppu eikä mikään osoittaa ilmiselviä viittauksia Wagneriin niin musiikin kuin tekstinkin osalta. Musiikin puolelta hallitsevimmat alluusiot kohdistuvat Lentävään hollantilaiseen, Reininkultaan sekä Tristaniin ja Isoldeen, tekstin osalta taas vähemmän ilmeisesti esimerkiksi Siegfriediin.
Wagner-epigonismista en kuitenkaan häntä suoraviivaisesti syyttäisi, siinä määrin omintakeisia hänen ratkaisunsa ovat.
Müller-Berghaus käyttää isoa orkesteria värikylläisesti, joskin vähemmän karakteristisesti kuin Wagner. Orkestroinninkin alalla hän on silti huikeasti edellä maamme musiikin isäksi mainittua Fredrik Paciusta.
Solistiensemble oli kauttaaltaan vahva, joskin on huomattava sähköisen vahvistustekniikan lauluääniä tasapäistävä vaikutus.
Suurimman vaikutuksen teki joka tapauksessa Johanna Rusanen-Kartano Louhen roolissa sopraanollaan, joka soi ja säihkyy kuin Sammon kylki konsanaan; ääni ei kuitenkaan millään kohdin käy kimakaksi vaan säilyttää pyöreän täyteläisyytensä.
Kaisa Ranta lyyrisessä sopraanoroolissa Ismona oli sangen hyvä hänkin, ja kehittynyt hurjasti sitten viime kuuleman. Mutta – Ranta on yhä vain muutaman piirun päässä vieläkin paremmasta. Yläsävelsarjaan kaipaisi vielä ripauksen lisää kilinää ja läpitunkevuutta. Anna Danikin osuus Luonnottarena oli laatutyötä.
Tasavahvasta mieskatraasta mainittakoon ensin Lemminkäisenä laulanut tenori Christian Juslin. Hänen äänessään on vielä rahtunen raakilemaisia piirteitä ennen tekniikan haavoittuvuuden osalta, mutta kehityslinja on vahva – kohti spinto-tenorin fakkia.
Petri Lindroosin basso soi Väinämöisen roolissa aiempaa muhevampana mutta samalla notkeampana. Sankarillisen seppä Ilmarisen rooli oli Tommi Hakalan varmoissa käsissä. Hänen uransa etenemistä tuskin mikään horjuttaa, kunhan malttaa olla huolellinen roolivalinnoissaan.
Märt Krellin valmentama CCA-kuoro vastasi oopperamusiikin haasteisiin suvereenisti niin laulun kuin näyttämötyönkin puolesta.
MATTI LEHTONEN
