Suomalaisyleisöllä on ollut etuoikeus seurata Grigori Sokolovin pianotaiteen kehitystä jo viiden vuosikymmenen ajan. Konserteista on tullut pyhyyttä kohti kurkottelevia rituaaleja, mitä korostavat hänen eleetön keskittymisensä ja kaiken ulkopuolisen – ehkä myös yleisön – pois sulkeminen. Ohjelmiston osalta ja myös tempollisesti Sokolovin esitykset ovat säilyneet melko samanlaisina, mutta suurin muutos on tapahtunut dynamiikassa. Joskus 1990-luvulla Sibelius-Akatemian salissa hän jylisytteli voimalla, mutta viime aikoina pääpaino on ollut hiljaisissa sävyissä. Samalla esimerkiksi hänen Beethoveninsa on muuttunut titaanisesta kamppailusta klassiseen sopusuhtaisuuden tavoitteluun. […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
