Periodiorkesterien suosion salaisuus on paitsi koko ajan uutta tarjoavassa ohjelmistossa niin myös orkesterien persoonallisuudessa. Usein sointi ja fraseeraustapa kumpuaa orkesterin perustajan ihanteista tai koulukunnista. Esimerkiksi J.S. Bachin Brandenburgilaiset konsertot saavat täysin erilaisen ilmeen, jos asialla ovat dramaattiset ja virtuoosiset italialaiset, juurevat saksalaiset tai herrasmiesmäiset britit.
Toki tällaiset luonnehdinnat voivat olla stereotyyppisiä, sillä nykyisin kaikki osaavat kaikkea, mutta jotain itua näissä temperamenttieroissa silti on. Hollantilaiset ovat periodiliikkeen edelläkävijöitä, ja heidän tyylinsä on rakentunut suurten mestarien kuten Gustav Leonhardtin, Frans Brüggenin ja Ton Koopmanin jäljillä. Olikin virkistävää kuulla Koopmanin perustamaa Amsterdamin barokkiorkesteria vihdoin Musiikkitalossa.
Tällä kertaa Brandenburgilaisia konserttoja leimasi sivistynyt mutta samalla kevyen kamarimusiikillinen ja elämästä nautiskeleva ote. Soitto ei räiskynyt kuten italialaisilla eikä rouhaissut kuten saksalaisilla, vaan kaikki oli sulavan eleganttia ja viihdyttävää. Koopmanin elämänpituinen tutkimustyö Bachin parissa kuuluu, mutta se ei koskaan jähmety akateemiseksi.
Musiikkitalon akustiikka meinasi tehdä konsertin alkupuolella tepposet, sillä etenkin jousten ja cembalon sointi jäi kaikessa vivahteikkuudessaankin ohueksi. Omalle paikalleni cembalon ääni kantautui niin vaimeana, että piti pinnistellä kuullakseen edes jotain. Tämä harmitti etenkin viidennessä konsertossa, jonka virtuoosisessa kadenssissa Koopman vallan villiintyi.
Brandenburgilaiset konsertot toimivat hyvin koko sarjana kuultuna, sillä niissä kaikissa on erilainen soolosoittimien kombinaatio, ja soittimellisia finessejä, keskinäistä kisailua ja taidokasta kontrapunktia riittää.
Ensimmäinen konsertto valloitti luonnontorvien (Corno di caccia) hauskoilla metsästyskutsuillaan, vaikka orkesteri tuntui vielä hakevan suhdetta akustiikkaan. Ehkä siksi cornojen jahti oli joskus myös summittaista.
Toinen konsertto oli suosikkini. Sen korkealla kimittävä trumpettiosuus on niin kiperä, että modernilla soittimella se käy aina jännitysnäytelmästä. Barokkisoittimella kaikki tuntuu kuin leikki, kuten tässäkin konsertissa. Ekspressiivinen, soinniltaan maanläheinen oboe sekä viulu ja nokkahuilu keskustelivat kaikki retoriikan keinot mukaan tuoden, väittelystä maanitteluun ja leppoisaan jutusteluun.
Kuudes konsertto on tummassa sointimaailmassaan jännittävä, sillä kaksi alttoviulua ja kaksi gambaa luovat valonhämyisenä kehräävän ja polyfonisena virtaavan kudoksen, joka hiukan muistuttaa renessanssiajan consort-musiikkia. Kolmannen konserton mutkaton viulutaituruus toi mieleen Vivaldin ja Venetsian, ja neljännessä konsertossa sai ihailla erityisesti kahden nokkahuilun taivaallisia spiraaleja ja kaikuefektejä. Lopussa tuntui, että akustiikankin estot oli voitettu, ja Bach puhutteli koko rikkaudessaan.
Amsterdamin barokkiorkesteri, joht. ja cembalo Ton Koopman Musiikkitalossa 16.3. Bach.
