•Bang on a Can All Stars Tanssin talossa 19. ja 20.8.
•Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja solistit Musiikkitalossa 21.8.
•Kremerata Baltica Musiikkitalossa 23.8.
Helsingin juhlaviikkojen ensimmäinen viikko tarjosi musiikin osalta kolme tasokasta vierailua, jotka täyttivät festivaalin tehtävän: tarjota sellaista, jota normaalisesonkina ei ole. Huvilan osalta on silti kyselty, missä ovat suuret tähdet, kun pääpaino on jo ennestään tutuissa suomalaisartisteissa.
Myös taidemusiikin saralla viimevuotisen Cleveland Orchestran tapainen huipputäky puuttuu. Tilalla on kaksi kamariorkesteria, Kremerata Baltica ja European Chamber Orchestra. Kallein satsaus on New Yorkin vaihtoehtoskeneä edustavan Bang on a Can All Stars -yhtyeen vierailu, jonka saaminen vihdoin Suomeen oli sulka hattuun.
Kansainvälisten vierailujen suhteen paljon riippuu Jane ja Aatos Erkon säätiön avustuksista. Niitä ei riitä jokaiselle. Päätettävä on, satsatako silloin muutamaan harvinaisempaan tähtihetkeen vai tarjoaako se tasaisempaa normaalin hyvää pidemmällä ajalla. Tällä kertaa oli päädytty jälkimmäiseen – hyvässä ja pahassa.
Pääkaupungin omien orkesterien rooli festivaalilla on jo pitkään ollut ongelmallinen. Niiden konsertteihin on vaikea myydä lippuja, koska hinnat ovat korkeammat kuin orkesterien omissa normaalikonserteissa, jotka ovat voimakkaasti subventoituja. Juhlaviikoilla tulee 30–50 prosenttia lisää vain siksi, että tätä tukea ei ole.
Mikä siis neuvoksi? Pitäisikö Helsingin kaupunginorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin ja Kansallisoopperan orkesterin konserteista peräti luopua ja satsata säästö kansainvälisiin huippuvierailuihin? Orkesterit järjestäkööt konserttinsa festivaaliaikana omin varoin – tällä ystävästatuksellahan toimii nyt moni pienempi tapahtuma Juhlaviikkojen kyljessä.
Toinen ratkaisu tietenkin on se, että konserttien sisällössä on jotain niin poikkeuksellista, että se oikeuttaa korkeammat hinnat. Kansallisoopperan orkesterin konsertissa tällainen täky saatiin, sillä kuultavilla oli Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan toinen näytös tähtisolistein.
Suureksi tapaukseksi konsertin teki jo Camila Nylund, joka tuli keskellä Bayreuthin festivaalin Tristan ja Isolde -esitysten laulamaan Isolden osan. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka on päässyt tekemään tämän rooleista raskaimman säveltäjän omalla nimikkofestivaalilla.
Vaikkei Nylundilla ole Isolden roolin vaatimaa dramaattista ääntä, hän on hitaasti ja määrätietoisesti etenemällä saanut roolin haltuunsa ja tehnyt siitä omannäköisensä. Nyt Musiikkitalossa hän valloitti samoin hyvein kuin vuosi sitten, kun kuulin roolin Bayreuthissa: ylväitä, pakahduttavan kauniita linjoja, vivahteita ja tekstin tulkintaa huutamisen sijaan.
Nylundin esiintymisessä on annos vanhan ajan aristokratiaa, joka sopii Isolden hahmoon ja oopperan teemaan – tyydyttymätön rakkaus, joka täyttyy vasta kuolemassa. Rinnalleen palvelija Brangänen rooliin hän sai Helsingissä Marina Prudenskayan, joka myötäeli vahvasti emäntänsä tuntoja. Varoitushuudot parvelta kuulostivat maagisilta.
Australialainen Samuel Sakker kuuluu nouseviin Heldentenoreihin, jolla on Tristaniin sopiva, tumma äänimateriaali. Komea suoritus, mutta ihan syvimmälle tämän surullisen hahmon ritarin nahkoihin Sakker ei esityksen perusteella tunnu vielä päässeen.
Mika Kares tulkitsi petoksen vuoksi järkyttyneen kuningas Marken monologin niin intensiivisesti, että iho tuli kananlihalle. Esitys kruunasi Kareksen kuuman Suomi-kesän, johon kuuluivat myös Boris Godunovin ja Paavo Ruotsalaisen roolit Savonlinnan oopperajuhlilla. Oli jo aikakin, että kansainvälinen ykkösbassomme pääsee myös suuren kotiyleisön tietoisuuteen.
Hannu Lintu sai Kansallisoopperan orkesterin soittamaan syvällä Wagner-soinnilla. Jousten muhkeus ja puhaltimien ilmeikkyys olivat nautittavia. Hiomisen varaakin jäi, esimerkiksi käyrätorvisektion tärkeässä osuudessa.
Kyllähän oopperaorkesteri oopperansa osaa, mutta ehkä vieläkin enemmän yllätti konsertin aluksi kuullun Magnus Lindbergin Seht die Sonne -teoksen suvereeni esitys. Tämä on kosmisine näkyineen, soittimellisine pyörteineen ja orgaanisesti rakentuvine tekstuureineen makoisinta Lindbergiä. Samuli Peltonen soitti lopun sellosoolon mieleenjäävästi.
Aivan eri maailmoihin veivät Bang on a Can -porukan kaksi konserttia Tanssin talossa. Yhtyeen ohjelmisto on laaja, ulottuen minimalismin klassikoista kokeelliseen musiikkiin, improvisaatioon, jazziin ja rockiin saakka. Amerikkalainen minimalismi on sikäli kiitollinen perusta, että se on luonut nykymusiikin tyyleistä luontevimman sillan populaarimusiikkiin. Lokerorajoja ei ole.
Yhtyeen seksteton oma konsertti alkoi kolmella videon sisältävällä teoksella. Angélica Negrón teoksessa Turistas with Kookik on vaikutteita Puerto Ricon tanssien letkeistä rytmeistä, mutta niitä on käsitelty ironisesti etäännyttäen. Keerati Jinakunwiphatin tekemän filmin suuria unelmoiva siirtolaistyttö etnisen ravintolan takatiloissa kosketti.
Henry Threadgillin With or Without Card katsoo 1950-lukulaisen sarjallisuuden suuntaan, mutta ei selvinnyt, oliko sen tyylin kanssa vakavissaan vai ei. David Langin Interstate on toisiaan ajavasta sävelkuluista koostuva moottoritietutkielma, jonka energian rinnalla filmi jäi pliisuksi. Parhaan vaikutuksen teki Julia Wolfen Believing, joka hurjuudessaan muistutti metallimusiikkia, ja vokaaliosuudet toivat siihen hauskan lisänsä.
Toisessa konsertissa kuultiin Euroopan kantaesityksenä David Langin before and after nature, jossa Bang on a Can All Starsin sekstettoa täydensi Helsingin kamarikuoro. Kyseessä on näiden yhtyeiden sekä Stanford Liven, Los Angeles Master Choralen, Helsingin juhlaviikkojen ja Illinoisin yliopiston Krannert Center for the Performing Artsin yhteistilaus.
Before and After Nature on meditaatio luonnosta ja osuudestamme kaikkeudessa. Se alkaa tyhjyyden kuvauksella kuin Haydnin Luominen ikään, mutta eri painotuksilla: se kuvaa kyvyttömyyttämme ymmärtää, mitä oli ennen meitä. Teokseen oleellisesti liittyvä Tal Rosnerin video näyttää syntyviä vuoria, kosmisia kuvioita, meren pyörteitä. Langin oma teksti on musiikin tapaan toistoista, mutta selkeää ja voimakkaita kuvia luovaa.
Perinteisempään luontokuvaukseen päästään kolmannessa osassa What a Mountain, joka John Muiria mukaillen kuvaa matkaa Yosemiten kansallispuistoon, sen äärettömän kauneuden äärelle, jota kuvatakseen ihminen on perinteisesti turvautunut uskontoon.
Auringonsäde-osa on soittimellinen, ja meren muutoksessa korostuu ihmisen ja luonnon yhteys – jolle ihminen on kääntänyt selkänsä. Viimeinen osa käsittelee sitä, mitä tulee meidän jälkeemme. ”Joka yö maailma loppuu / joka päivä maailma alkaa alusta”, mutta loppu jää pahaenteisesti auki.
Ilmastonmuutoksen tematiikka on luontevasti teoksessa läsnä, ehkä selvimmin sulavia jäävuoria kuvaavissa videoissa. Samojen sanojen toistaminen tekee melkein ritualistisen vaikutelman. Teos hiljentää pohtimaan, missä mennään, mutta staattisuudessa on myös huonot puolensa. Jännite ei aina kantanut.
Nils Schweckendiekin johtaman Helsingin kamarikuoro lauloi suurella keskittyneisyydellä, ja Bang on a Canin sekstetin soitto liukui saumattomasti minimalismista jazzmaiseen vapauteen ja tiukempaan rytmiin. Mitä tahansa nämä muusikot tekevätkin, siinä on nyt-hetken elävää otetta.
Kremerata Baltica on viulisti Gidon Kremerin lahja Baltian maiden nuorille muusikoille, jotka saavat hänen koulimanaan kiertää maailmaa – hänen persoonallisuutensa ja tähtistatuksensa mahdollistamana. Kaikki kunnia lahjakkaille soittajille, mutta tuskin kokoonpano ilman Kremeriä olisi enempää kuin mikä tahansa nuorten tiheästi kokoonpanoaan vaihtava kamariorkesteri.
Juhlaviikkojen toisessa konsertissa Kremerillä oli hyvin intiimi ja sisäistynyt vaihde päällä, ja orkesteri seurasi sitä huolellisen tarkalla mikrodynamiikalla. En ole koskaan kuullut Pärtin Tabula rasaa näin intiimiä, hiljaisuuden rajoilla kuiskivaa tulkintaa.
Teoksen kantaesittänyt Kremer on mennyt syvemmälle hypnoottiseen maailmaan ja pelkistänyt toteutusta äärimmilleen. Soitti useimmiten hauraasti sädehtivin, melkein kirskahtelevin vedoin. Ero hänen ECM-levytykseensä vuodelta 1984 on iso. Toinen solisti Pauline van der Rest ja orkesteri seurasivat samassa hengessä. Se toi puhdistavan olon – ikään kuin kaikki maallinen jäisi rannalle. Musiikkitalon akustiikassa sointi vaikutti kuitenkin paikoin turhankin etäiseltä.
Sama mikrodynamiikan henki oli läsnä konsertin muissakin teoksissa. Orkesterin yksistään soittama Bachin Chaconne noudattaa Kremerin sovituksena tarkasti alkuperäistä sooloviulustemmaa, mutta ilman sen jännitettä ja monien muiden sovitusten loistokkuutta. Soiton tarkkuus teki kuitenkin vaikutuksen.
Konsertin toisella puoliskolla kuultiin orkesterin tilaama Eine andere Winterreise, jossa kolme nykysäveltäjää kommentoi Schubertin Winterreisen lauluja, Schubertin Menuetin ja trion kehystämänä. Raminta Šerkšnytėn Winternacht ja Victor Kissinen Frühlingstraum toivat ilmoille talvisen vaeltajan surrealistisia unia ja onnen kangastuksia, kun taas Leonid Desyatnikovin Leiermannissa kampaliira kirskui kuolemaa.
Mihail Pletnjovin Z-Defilee viululle ja jousille on kannanotto Venäjän brutaaliin hyökkäykseen Ukrainassa. Siinä kuullaan irvokkaasti vääristeltynä Venäjän kansallislaulua ja Shostakovitshin Leningrad-sinfonian marssiteemaa. Marssin piti yleisesti tunnetun selityksen mukaan kuvata Hitlerin joukkoja, mutta sittemmin mm. Volkovin toimittamat Shostakovitshin muistelmat antavat sen kuvan, että se tulkitsikin Stalinin terroria. Putin sopii hyvin joukon jatkeeksi.
Pieni mutta tehokas keino oli, kun kaikki ne muusikot, joilla ei ollut soitettavaa, käänsivät tuolinsa ja katseensa lavalta poispäin. Se oli kuva Venäjän kansasta, joka ei uskalla kohdata maansa todellisuutta. Pletnjovin teoksen ainut vika oli sen lyhyys, minkä vuoksi se ei oikein ehtinyt kunnolla sanoa sanottavaansa.
Shostakovitshin laulusarjasta Neljä kapteeni Lebjadkinin runoa kuultiin jousiorkesterisovitus, jossa teoksen groteski ironia välittyi ilman tekstiäkin. Kremerin tarkoituksella onnahtelevat, voihkivat ja glissandoin laahustavat soolorepliikit ovat hyvä esimerkki siitä, miten laajaan ilmaisuun hänen viulutaiteensa on kehittynyt. Shostakovitshin Polka & Foxtrot päätti konsertin lohdullisiin sävyihin.
