Arvo Pärt täyttää 90 vuotta 11.9. Hänestä on tullut yksi suosituimmista nykysäveltäjistä musiikillaan, joka ylittää ajan ja tilan rajat. Se tekee hiljaisuudesta ja ikuisuudesta osan kokemusta, jota ei tavoiteta muilla välineillä.
”Uuden omaperäisen, eri aikakausia yhdistävän synteesin Pärt tavoitti ”Tintinnabuli”- eli ”Kellukeste”- (kulkunen) tyylistään, johon kuuluu 1976 syntynyt tuotanto. Tyylin ainekset koostuvat alankomaalaisen koulukunnan kontrapunktista ja oman aikamme sarjallisuudesta. Tiheäkudoksisista teoksista ei puutu soinnillista tehovaikutusta. Sangen omaperäinen on ”Kellukeste-tyylin” polyfonia. Pärtin 1970-luvun tuotannossa on myös syvää henkevyyttä ja monenlaista musiikillista kauneutta.”
Otavan iso musiikkitietosanakirja luonnehti kovin tunnustelevasti vuonna 1978 Arvo Pärtin (s. 1935) 1970-luvun lopun tyylimuutosta, josta sarjallisuus oli karissut kauas. Virolaissäveltäjä oli debytoinut 1960-luvun kulttuurisessa suojasäässä ”neuvostoavantgardistina” dodekafonisen Nekrologin (1960) ja sarjallisen Perpeetum mobilen (1963) kaltaisilla teoksilla.
Kun menneisyys tunkeutui Pärtin varhaiseen tuotantoon, se tapahtui suorasukaisina rinnastuksina (Kollaasi teemasta B-A-C-H) tai suoranaisina yhteenottoina, kuten sellokonsertossa Pro et contra (1968) tai Credossa (1968), jossa Bach pelastaa musiikin modernistiselta kaaokselta. Vahva viesti kuuluu teoksen lopussa toistuvasta Credo-sanasta, ”Minä uskon”.
Suojasään väistyessä Pärtin musiikin modernistisuus ja tunnustuksellisuus muuttuivat kyseenalaisiksi. Hänen teoksensa katosivat konserttiohjelmista ja sensuroitiin. Seurauksena oli noin kahdeksan vuotta kestänyt hiljaiselo, josta Pärt tuli ulos hyvin erilaisena säveltäjä. Pärt käytti vanhojen hengellisten sävelmien ja varhaisen moniäänisyyden tutkimiseen. Siihen kuului myös hengellinen etsintä ja vuonna 1972 Pärt vaihtoi luterilaisuuden ortodoksisuuteen, jolla oli pitkän historiallisen perinteen ohella oppositioasema Neuvostoliitossa.
Modernismi, vanha musiikki ja hengellisyys olivat keskeisiä elementtejä sosialistisissa maissa esiin nousseessa musiikissa, jota voi luonnehtia varjo- tai vastakulttuuriksi. Se toi kuuluville vaihtoehtoja puoluejohtoiselle estetiikalle, joka ruumiillistui NL:n Säveltäjäunionia 1948-1991 johtaneeseen Tihon Hrennikoviin – myös Pärt pääsi Hrennikovin hampaisiin. Suuntausta on luonnehdittu myös ”myöhäisneuvostolaiseksi eskapismiksi”, paoksi neuvostoankeudesta, jonka tuottamat rajoitukset pakottivat säveltäjät pohtimaan musiikillisen kommunikaation perustaa.
Pärtin sukupolvesta esimerkiksi Schnittke, Gubaidulina, Kantsheli, Silvestrov, Sumera, Balakauskas ja Knaifel etsivät eri tavoin tietä ulos 1960-luvun lopun umpikujasta. Kiinnostava pioneerihahmo oli modernistinen säveltäjä ja vanhan musiikin periodiesityksiä 1950-luvun lopulta lähtien edistänyt ruhtinas Andrei Volkonski. Ei ole sattumaa, että edistyksellisten säveltäjien joukkoa hallitsivat alistettujen neuvostotasavaltojen ja etnisten vähemmistöjen edustajat.
Kellojen kutsu
Pärt löysi polkunsa vuonna 1971 valmistuneessa gregoriaanista melodiikkaa ja renessanssipolyfoniaa hyödyntävässä kolmannessa sinfoniassaan, jonka hän omisti kapellimestari Neeme Järvelle. Uusi tyyli ankkuroitui vähän myöhemmin pienimuotoisempiin kappaleisiin, alkaen pianominiatyyristä Aliinale (1976), josta karttui Pärtille tyypillisesti monia eri versioita. Sen jälkeen esiin tulvahti koko joukko teoksia, joista on tullut Pärtin ”klassikoita” ja nykymusiikin eniten kuunneltuja sävellyksiä.
Hyvä esimerkki on vanhan musiikin yhtye Hortus Musicukselle sävelletty ja omistettu Fratres (”Veljet”, 1977), josta on ajan myötä kasvanut viidentoista eri version perhe. Staattisen urkupisteen yllä kuuluvaa nakutus on muistutus ajallisuudesta ja kymmenminuuttinen teos on Pärtin sanoin välähdys ”hetkellisen ja ikuisen kamppailusta sisällämme”. Veisumainen melodia kasvaa ja häipyy lopuksi ajattomaan avaruuteen.
Samaa musiikin ikiaikaista roolia kartoittivat Cantus Benjamin Brittenin muistolle (1977) ja Tabula rasa (”Tyhjä taulu”, 1977). Teoksiin liittyi taiteellinen protesti Viron tuolloisia oloja vastaan, mutta musiikin tähtäimessä oli paljon laajempi yleisinhimillinen sanoma. Tunnetussa lausunnossaan hän asemoi oman taiteensa vuosituhantiseen humanistiseen traditioon: ”Aika ja ajattomuus liittyvät toisiinsa. Nykyisyys ja ikuisuus kamppailevat sisällämme. Ja tässä on kaiken ristiriitaisuuden perusta, meidän suvaitsemattomuutemme, ahdasmielisyytemme, uskomme ja surumme.”
Tekniseksi välineeksi 1970-luvun lopun teoksiin tuli tuo alussa mainittu ”tintinnabulaatio”, latinan kielen kellojen soittoa tarkoittava sana.
“Rakennan kaiken yksinkertaisesta materiaalista – kolmisoinnuista jossakin tietyssä sävellajissa. Kolmisoinnun kolme nuottia ovat kuin kelloja. Siksi kutsun musiikkiani tintinnabulaatioksi. Tintinnabulaatio on alue, jolle vaellan etsiessäni vastauksia elämääni, musiikkiini, työhöni. Synkkinä hetkinäni minulla on tunne, että kaikki tämän ilmiön ulkopuolella oleva on merkityksetöntä.” Myöhemmin Pärt tarkensi: ”Tintinnabulaatio on kahden sävellinjan matemaattisen tarkka yhteys…Se on sääntö, joka liittää melodian ja säestyksen yhdeksi. Yksi plus yksi on yksi – ei kaksi. Se on tämän tekniikan salaisuus.”
Uuden tyyli avainteoksia oli Spiegel im Spiegel (”Peili peilissä”, 1978), joka on myös levinnyt maailmalle monina versioina. Otsikko kertoo kappaleen yksinkertaisesta, mutta hypnoottisesti kietoutuvasta rakenteesta. Kontrabasson melodia koostuu itsessään fraaseista, jotka ovat toistensa peilikuvia ja joihin joka kerralla tulee yksi sävel lisää. Pianon kolmisointuinen säestysaihe peilaa puolestaan jousisävelmää.
Spiegel im Spiegelin vaikutus on yhtä aikaa staattinen ja hauras, lapsekkaan yksinkertainen ja astraalisen etäinen. Pärt tarjoaa kuulijalle tilaisuuden suureen oivallukseen: ”Voisin verrata musiikkiani valkoiseen valoon, joka pitää sisällään kaikki värit. Vain prisman kautta kaikki värit jakaantuvat näkyviin; kuulijan sielu voisi olla tällainen prisma.” Spiegel im Spiegelin suosiosta kertoo, että teosta on käytetty ainakin kahdeksassatoista elokuvassa, viimeksi kai Alfonso Cuarónin Gravityssä.
Useimmissa tapauksissa on kyse moniäänisyydestä, jossa vapaammin liikkuva melodiaääni liittyy kontrapunktisesti toiseen, vahvasti peruskolmisointuun sitoutuneeseen ääneen. Duurikolmisointu ei ole enää lunastettava lähtökohta, vaan eräänlainen rakenne tai kehys pelkistettyjen harmonioiden objektiiviselle tarkastelulle. Musiikin hahmottaminen ensisijaisesti äänissä on helpottanut kappaleiden sovittamista tai versioimista monille eri kokoonpanoille.
Elämän virrassa
Vuonna 1980 Pärt muutti Alfred Schnittken avustuksella perheineen Berliiniin, jossa hän asui seuraavat kolmisenkymmentä vuotta. Pääosaan tulivat nyt avoimesti hengelliset, katolisiin ja ortodoksisiin teksteihin perustuvat vokaaliteokset, kuten Passio (1982), Stabat Mater (1985), Te Deum (1985), Magnificat antifonit (1988(1991), Miserere (1989/1992), Magnificat (1989), Berliner Messe (1990/2002), Litany (1994/1996, Kanon pokajanen (1997) ja Adam’s Lament (2010).
Pyhän Andreas Kreetalaisen (n. 660-740 jaa) suureen Katumuskanoniin pohjautuva Kanon pokajanen on Pärtin laajimpia teoksia ja avaa sen vuoksi hänen tekniikalleen oven pitkään aikaperspektiiviin ja muutokseen.
Katumuskanonien oodit ovat muutoksen musiikkia, joka kuljettaa kuulijan asteittain pimeydestä valoon. Musiikki on yhtä aikaa intiimisti yksityistä ja ajattomasti universaalia. Keskeiseksi elementiksi nousi kieli, nykyvenäläisillekin käsittämätön kirkkoslaavi, jolla painettiin esittely ECM:n levyllekin. Pärtin tyyli välittyy teoksesta tummasävyisenä, jylhänä ja virtuoosisesti meditatiivisena, samoilla linjoilla Schnittken Katumuspsalmien (1988) kanssa.
Pärtin uusi, yksinkertainen, mutta keskittymistä vaativa tyyli herätti länsimaissa vastakaikua, mutta kritiikkiäkin. Moni itäeurooppalainen säveltäjä seurasi hänen esimerkkiään hengelliseen asketismiin. Moni muu havaitsi yhteyden länsimaiseen postmodernismiin ja minimalismiin. Suomessa Korvat auki -polven modernistit tähysivät toisenlaiseen tulevaisuuteen, eivätkä pystyneet aikoihin nielemään baltialaissäveltäjien kolmisointupohjaisia meditaatioita.
Vaikka Pärtin asketismi ja läntinen minimalismi syntyivät toisistaan riippumatta, niille oli yhteistä kiinnostus vanhaan moniäänisyyteen sekä tyytymättömyys akateemiseen avantgardeen ja nykyajan materialismiin. Pärtiin lyöty leima ”pyhänä minimalistina” ei silti säveltäjää miellyttänyt. Amerikkalaisminimalisti Steve Reich tunnustautui eroista huolimatta Pärtin ihailijaksi: ”Hän on täysin irti ajasta, mutta silti suunnattoman suosittu. Hänen musiikkinsa on vastaus syviin inhimillisiin tarpeisiin, joilla ei ole mitään tekemistä muotivirtausten kanssa.”
1980-luvulla alkoi yhteistyö Manfred Eicherin ECM-levymerkin kanssa. Eicher tunnisti tuotannoissaan ja äänityksissään Pärtin saundimaailman ja onnistui luomaan levyjulkaisulle kulttimaisen sädekehän. Pärtin teoksia levyttivät menestyksellä monet muutkin ja klassikon asemaan on noussut esimerkiksi Tapiola Sinfoniettan ja Jean-Jacques Kantorowin kokoelma orkesteriteoksia (Collage sur B-A-C-H, Fratres, Cantus, Summa, Festina lente, Tabula rasa), BIS 1996).
Tässä vaiheessa Pärtin musiikki alkoi kerätä kuulijoita kaikkialta maailmasta tunnustuksista tai ideologioista riippumatta. Musiikin katarttinen, tunteita herättävä, mutta epäsentimentaalinen luonne vetosi monenlaisiin ihmisiin. Ihminen saattoi uppoutua sointimaailmaan, josta kumpusi lohtua ja ehkä toivoakin. New Yorkerin Alex Ross kertoi 80-luvun lopun AIDS-potilaista, jotka halusivat kuoleman lähestyessä kuunnella jatkuvasti Pärtin Tabula rasaa.
2000-luvulle tultaessa Pärtistä on tullut yksi taidemusiikin suosituimmista säveltäjistä, jonka kuulijoista suuri osa ei kuulu genren peruskuluttajiin. Sanomalehti Guardianin mukaan Pärt on viime vuosina vuorotellut Bachtrackin tilastoissa maailman eniten esitettynä ”klassisena” säveltäjänä muhkeista elokuvapartituureistaan tunnetun John Williamsin kanssa. Elokuvat ovat toimineet myös Pärtin musiikin levittäjinä, mikä kertoo hänen taiteensa suggestiivisesta voimasta. Se on musiikkia, joka ylittää ajan ja tilan rajat ja tekee hiljaisuudesta ja ikuisuudesta osan kokemusta, jota ei tavoiteta muilla välineillä.
Takaisin Eestiin
Viron itsenäistyminen tarkoitti ensimmäiseksi sitä, että Pärtin musiikkia saatettiin esittää maassa vapaasti. Teoksia kuultiin Tallinnan ohella festivaaleilla hänen synnyinkaupungissaan Paidessa ja koulukaupungissaan Rakveressä. Pärt esiintyi radiossa ja hänen artikkelejaan ja haastattelujaan painettiin maanmiesten perehdyttäväksi. Voi sanoa, että säveltäjästä tuli viimein julkisesti tunnustettu profeetta myös omalla maallaan.
Vuonna 2010 Pärt muutti viimein takaisin Eestiin ja asettui asumaan Tallinnan lähistölle. Vuonna 2018 siellä, Laulasmaalla, avattiin säveltäjän nimeä kantava keskus, jossa säilytetään hänen arkistoaan ja järjestetään konsertteja, luentoja ja näyttelyitä. Espanjalaisarkkitehtien Nieton ja Sobejanon metsän keskelle suunnittelemasta rakennuksesta näkötorneineen on tullut kohtalainen matkailukohde.
Pärtin sävellystahti on ymmärrettävästi hidastunut, mutta uusia teoksia syntyy ja vanhoja korjaillaan edelleen. 2000-luvun teoksissaan hän on ottanut entistä suoremmin kantaa maallisiin tapahtumiin, kuten Für Lennartissa, kunnianosoituksessa Viron ensimmäiselle presidentille Lennart Merelle, joka esitettiin hänen hautajaisissaan vuonna 2006. Samana vuonna Pärt reagoi venäläisjournalisti Anna Politkovskajan murhaan omistamalla hänen muistolleen kaikki teoksiensa esitykset vuosina 2006-2007.
Häikäilemätön valtapolitiikka, hyökkäyssodat ja armoton viattomien tappaminen ovat tuoneet ihmisen suistumisen kaidalta tieltä Pärtin musiikin kohteeksi. Kantaattimaisen Adam’s Lamentin (2009) ympärille kasvoi vuonna 2015 Adamin passio, kollaasimainen teos, jossa kuuluu paratiisista karkotetun Aatamin valitus ja halu päästä takaisin Jumalan armoon. Venäjänkielinen teksti on peräisin Athos-vuorella 1900-luvun alussa asuneelta munkki Siluanilta, jonka kirjoituksia Pärt on käyttänyt aiemminkin.
Pärt kirjoitti teoksen yhteydessä: ”Ikuisuus tarkoittaa, että on aina olemassa alku ja juuri se on ikuinen.” Paratiisissa vallinnut harmonia voi yhä soida musiikissa ja kannustaa ihmistä katumaan, nöyrtymään ja kääntymään tuhoon vievältä tieltään.
Enkelten kaupungista
Pärt sävelsi kolme ensimmäistä sinfoniaansa vuosina 1964-71 ja kesti 37 vuotta ennen kuin hän palasi sinfoniamuotoon täysin toisenlaisena säveltäjänä. Pärtiä ei tulisi luonnehdittua sinfonikoksi ja sinfonioihin kuuluvat suuret rakennelmat ovat olleet hänellä harvinaisia. Mieleen tulee lähinnä Anish Kapoorin jättimäiseen Marsyas-veistokseen perustuva moniulotteinen Lamentate (2002), jota voisi yhdellä tasolla luonnehtia pianokonsertoksi.
Sinfonia nro 4 valmistui vuonna 2008 ja se on omistettu venäläiselle liikemiehelle ja oppositioaktivisti Mihail Hodorkovskille. Kantaesityspaikkansa nimeä kantavan kolmiosaisen sinfonian kantaesitti Los Angelesin filharmonikot Esa-Pekka Salosen johdolla vuonna 2009.
Enkelien kaupunkiin viittaa sinfonian musiikillinen teema, ”Suojelusenkelin kanoni”, jota Pärt käytti kuoroteoksessaan Kanon pokajanen. Aihe kuuluu sinfoniassa lähinnä fragmentoituna taustatekijänä, jota enemmän hajautetaan ja häivytetään kuin muunnellaan tai kehitellään. Silti rukouksen kirkkoslaavinkieliset aksentit ja intonaatio kuuluvat myös orkesteritekstuurissa. Askeettisen värityksensä teos saa orkesterista, josta puuttuvat puhaltimet.
Sinfonian ominaisluonne on mietiskelevä ja viileän kaunis, vain hetkittäin dynaaminen. Kaksi ensimmäistä osaa, Con sublimità (”Ylevästi”) ja Affannoso (”Uuvuttavasti”), ovat staattisia, liukuvien sointien freskoja, ja finaali (Deciso, ”Päättäväisesti”) tiivistyy ratkaisemattomaksi marssiksi. Avausosan vire on traaginen. Pitkät korkealla kiirivät ja matalalla möyrivät jousilinjat sekä kellojen kilahdukset antavat ensimmäiselle osalle mystisen ja rituaalisen valituslaulun sävyn. Musiikki taivaltaa jatkuvuutta ilmaisevissa kaanoneissa, jotka päätyvät kohmeiseen rauhaan.
Toinen osa liikuttelee samoja elementtejä, mutta uppoaa syvemmälle kärsimyshistoriaan (Affannoso). Pärt on luonnehtinut teosta ”kumarrukseksi inhimilliselle hengelle ja arvokkuudelle”, jonka ytimenä on ilmaisunvapaus ja Pärtin kokemukset Neuvosto-Eestissä sekä toisinajattelijoiden kohtalo Putinin Venäjällä.
Lyhyt finaali käynnistyy rauhassa, mutta jännitteet kiristyvät (Insistetemente) riitasoinnuiksi, joita viulusoolo, harppu ja läpikuultava jousitekstuuri (Con intimo sentimento) yrittävät hälventää. Loppuun kasvaa kaanonliikkeestä syntyvä marssi (Deciso), joka etenee päättäväisesti, mutta raukeaa viimein kellon kalahdukseen.
