Espoon teatterin ja WAUHAUSin yhteistuotantona syntyneeseen kantaesitykseen Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen on ehtinyt kerääntyä odotuksia, sillä Pipsa Longan kirjoittama näytelmä (Teatterin Uusi Alkukirjasto, 2024) kustannettiin kirjana ennen kantaesitystään. Esitys onnistuu lunastamaan odotukset rakentaessaan esityskonseptin, joka lihallistaa näytelmän filosofisia punoksia.
On todettava heti, että esityksen olisi tärkeää päästä kansainvälisille näyttämöille, koska tässä mittakaavassa toislajisten eläinten näkökulman tuominen teatterinäyttämölle tuottaa omaperäistä näyttämökieltä ja akuutin tärkeää yhteiskunnallista taidetta.
Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen kertoo todellisesta, Neitsytsaarilla 1960-luvulla tapahtuneesta eläinkokeesta, jossa delfiiniä yritettiin opettaa puhumaan englantia. Esityksen keskiössä ovat kysymykset eläinrakkaudestamme ja mahdollisuuksistamme kielen tasolla lähestyä toislajisten eläinten kokemusmaailmaa. Näytelmän puhuja yrittää tavoittaa Peterin näkökulmaa ilman, että loisi faabelia, eläintarinaa, jossa eläin on vain ihmisen lailla tunteva ja ajatteleva olento. WAUHAUSin esityskonseptissa repliikkien lomasta alkaa haaroittua vilauksia – tai pikemminkin ehdotuksia – Peterin näkökulmasta.
Kohtaukset ovat paljastavia. Ville Seppäsen lavastuksessa näyttämön takaosassa oleville kankaille heijastetaan näyttämön tapahtumia. Mieleenpainuva on erityisesti kohtaus, jossa Iida Kuningas levittää valkoista puuteria kasvoilleen ja mustaa väriä huulilleen naamioidakseen suunsa muistuttamaan delfiinin ilma-aukkoa. Valtavassa, suuhun rajautuvassa videokuvassa Kuningas toistaa englanniksi numeroita. Ilmeet muuttuvat irvokkaiksi ja toiminta käsittämättömäksi. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava. Mieleen alkaa hiipiä Natsi-Saksan ihmiskokeet. Mitä me teemme eläimille?
Delfiinien keholliset tavat aistia ympäristöään ja kommunikoida eroavat niin merkittävästi kielemme tavasta kommunikoida, että emme pysty kohtaamaan toislajista eläintä. Kiihtyvä kipu, aistien kaaos, joka ajaa delfiiniä kohti itsemurhaa, toteutuu pitkään jatkuvana strobovalon välkkeenä, joka räiskyy katsojan silmän verkkokalvolla, vaikka yrittäisi sulkea silmänsä ja paeta valoa.
Kylpyammeen todellisuus on läsnä – seinät eivät päästä lävitseen. Valo tunkeutuu tajuntaan, hengitys kiihtyy ja katsoja miettii, pitäisikö vain lähteä kesken esityksen, kun aistit ylikuormittuvat liikaa. Sitten äkkiä välke loppuu. Delfiini on jäänyt ammeen pohjaan.
Esitys kirkastaa näytelmän kritiikkiä ihmisten eläimiin kohdistuvaa rakkautta kohtaan. Videopätkät tunnetuista eläintarinoista populaarikulttuurissa näyttävät, miten hahmotamme suhdettamme eläimiin faabeleiden kautta – sitä, miten emme huomaa, että rakkautemme eläimiä kohtaan voisi olla vahingollista eläimelle. Esitys osoittaa suoraan katsojaan, syylliseen. Elisa Aaltolaa lainaten esitys välittää tärkeän viestin: ”Syyllisyys sanoo: minä haluan tehdä toisin, muuttua.” Syyllisyyden tunne muutoksen moottorina auttaa meitä asettumaan sivuun ja kohtaamaan toisen.
Siinä missä näytelmätekstissä tunnettujen akateemikkojen ajatukset tukevat näytelmän puhujan monologia, alkavat ne Juni Kleinin ohjaamassa esityksessä vaivihkaa vahvistaa merkityksiä. Esimerkiksi Antonin Artaudin julmuuden teatterin filosofia kulkee esityksen halki. Artaudin ajatukset tekstin ylivallan selättämisestä ja teatteriesityksen yleisöä ravisuttavasta, muuttavasta voimasta on älykkäästi otettu eläinrakkauden käsittelyn välineiksi. Toisten sanat vievät tekstiä, kun näytelmän puhuja ei osaa jatkaa, mutta esityksessä toisten sanojen rajalla ”liha” jatkaa.
Katsojaa jää vaivaamaan näyttämön vääjäämättömästi kiihtyvä kertomus, jonka puhujat (Anna Airola, Ria Kataja ja Iida Kuningas) vastustelevat sen etenemistä, jotta se olisi ylipäänsä mahdollista kertoa. Esitys pyrkii muuttamaan katsojaansa perustavanlaatuisella tavalla: kyseenalaistamaan suhdettamme rakastamiimme eläimiin. Artaudilaisessa hengessä yleisöä pyritään koskettamaan niin, ettei se ole enää sama kuin se oli ennen näkemäänsä esitystä.
& Espoon teatteri ja WAUHAUS: Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen. Näytelmäteksti: Pipsa Lonka. Näyttämöteoksen konsepti: Juni Klein, Jussi Matikainen, Ville Seppänen, Heidi Soidinsalo, Riku Suvitie. Näyttelijät: Anna Airola, Ria Kataja ja Iida Kuningas. Ohjaus: Juni Klein. Lavastus: Ville Seppänen. Video- ja valosuunnittelu: Ville Seppänen ja Ville Tolvanen. Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen ja Heidi Soidinsalo. Pukusuunnittelu ja rekvisiitta: Riku Suvitie. Koreografia: Aksinja Lommi. Maskeeraus: Kaisa Pätilä. Ompelija: Noora Salmi. Lavastusmaalaus Mira Lankinen. Kuoromusiikin sävellys: Marianna Liik. Kuoro: Lempikuoro. Tekstin dramaturgi E. L. Karhu. Kantaesitys: & Espoon teatterissa 10.2.2026.
