Kansallisteatteri 2030 -niminen taideprojekti julkaisi vähän aikaa sitten Kansallisteatterin nimissä tekaistun työnhakuilmoituksen, jossa etsittiin taloon uutta pääjohtajaa. Teon ja koko hankkeen tarkoitus on tarkastella kriittisesti Suomen päänäyttämön toimintamalleja, avoimuutta ja kykyä vastata lupaukseensa luoda uutta suomalaista kulttuuria.
Tuntemattoman tekijäryhmän interventio hiersi mieltäni katsoessani Esa Leskisen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Toinen tasavalta -esitystä Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Esitys käy läpi Suomen ulko- ja sisäpolitiikan vaiheita sotien päättymisestä kahdeksankymmentäluvun alkuun asti. Samalla se on henkilökuva presidentti Urho Kekkosesta, joka oli aikakautensa merkittävin vallankäyttäjä Suomessa.
Intervention esittämä kritiikki tuntuu kieltämättä perustellulta, kun sitä peilaa suuren näyttämön kevään ohjelmistoon, jossa ravistelun sijaan suomalaisuuden myyttiä suorastaan sementoidaan. Toinen isolla näyttämöllä pyörivä teos on Täällä Pohjantähden alla.
Toisessa tasavallassa Kekkonen ryyppää ja saunottaa Neuvostoliiton virkamiehiä. Idänkauppa vetää. Siinä sivussa Suomi nousee, teollistuu, kehittyy ja kaupungistuu. Poliittinen historia on särötöntä, mutta samalla mukavan pörröistä spektaakkelia, jossa on helppo viihtyä ja vähän sivistyäkin.
Varsinaista kuumaa perunaa ei ole, paitsi Kekkosen terveyden mureneminen ja lievä epäselvyys siitä, missä määrin Kekkosen idänpolitiikka oli opportunistista vallantavoittelua, missä määrin vilpitöntä uskoa liennytykseen.
Totuus lienee jossain siinä välissä.
Sisä- ja ulkopolitiikka kulkevat esityksessä omia ratojaan. Ensin mainittu kuvittaa modernin hyvinvointivaltion syntyä ja siinä sivussa Kekkosen vastaista juonittelua, joka kerta toisensa jälkeen epäonnistuu. Vaikka ajat olivat kovat, onnistuttiin Suomessa viemään läpi utopistiselta tuntuvia sosiaaliuudistuksia.
Oikean ja vasemman laidan väännöt viisipäiväisestä työviikosta, peruskoulusta ja päivähoidosta tiivistyvät muutamiin eduskunnan pöytäkirjasta poimittuihin puheenvuoroihin. Tyyli on Leskisen esityksistä tuttu, dynaaminen, mutta myös vähän sietämätön.
Politiikan hahmot ovat eläviä pilapiirroksia, joiden peruukit ja pokat vaihtuvat aikakausien mukana. Kaikkien karikatyyrien keskellä kulkee Kekkonen, omassa rekisterissään, muita hillitymmin näyteltynä.
Ulkopolitiikan tapahtumat ovat muutenkin astetta dramaattisempia: suurlähettiläitä toimittamassa tärkeitä viestejä, miehiä mahonkipuisissa interiööreissä puimassa kansain kohtaloita. Pakko myöntää, että minuun se vetoaa, ainakin pieninä annoksina, oli ohjelmistopolitiikasta mitä mieltä tahansa.
Janne Reinikainen ja Vesa Vierikko tekevät kumpikin erinomaiset roolit eri ikäisinä Kekkosina. Reinikaisen roolissa korostuu nuoruuden uhma ja into, Vierikko esittelee Paasikiven kanssa mielikuvituspalavereja pitävän uupuneen idealistin.
Sen sijaan imitaattorinakin tunnetun Jukka Puotilan tulkinnat Paasikivestä ja Koivistosta eivät mene ihan kerralla maaliin. Imitaation ja vakavamman näyttelemisen välisen balanssin löytäminen vie aikansa, kunnes asettuu.
Pitkän linjan näyttelijöiden suuruus on kouriintuntuva lopun hienossa kohtauksessa, jossa jo höperö Kekkonen kertoo Paasikivelle nuoruutensa kamalimmasta tapahtumasta, kun hänet pyydettiin käskynantajaksi valkoisten teloituskomppanialle.
Näyttämö on käytännössä koko esityksen ajan jaettu kahtia siten, että yläpuolta hallitsee videokuva ja alapuolta esiintymislava. Ratkaisu keventää hyvin isoa tilaa, mutta katse viettää jatkuvasti videolle ja lähikuviin näyttelijöistä.
Hienona detaljina videoprojisoinneissa on eri aikakausien av-estetiikkaa mukailevat värimäärittelyt, jotka vahvistavat dokumentaarisuuden tuntua. Sitä vahvistavat myös tarpeettoman runsaslukuiset tekstiplanssit sekä aika ajoin näytettävät uutiskuvat historian käänteistä: useimmiten tankkeja vyörymässä jonnekin.
Toinen tasavalta tarjoaa vain vähän suoria viittauksia nykyhetkeen ja hyvä niin. Menneen ja nykyisen välistä vertailukelpoisuutta on joka tapauksessa vaikea todentaa. Politiikan suuret totuudet ovat kiinnostavampia.
Yhden sellaisen tarjoaa esityksen loppukohtaus, jossa vietetään jo 1980-luvun juppibileitä. Arkussa taustalla makaa kuollut Josef Stalin, jonka silmät yhtäkkiä rävähtävät auki. Historia elää.
Toinen tasavalta. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 12.2.2026. Teksti ja ohjaus Esa Leskinen. Lavastussuunnittelu Kati Lukka. Pukusuunnittelu Tarja Simone. Musiikki Jussi Tuurna. Valosuunnittelu Ville Toikka. Videosuunnittelu Paula Lehtonen. Livevideosuunnittelu Ida Järvinen. Äänisuunnittelu Esa Mattila. Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi. Näyttämöllä Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko, Jussi Tuurna
