Miten modernista baletista tulee klassikko? Taikareseptin on keksinyt ainakin Wayne McGregor, jonka Virginia Woolfin kolmeen kirjaan perustuva baletti Woolf Works on herättänyt innostusta ja myynyt täysiä saleja Lontoon Royal Ballet’ssa kymmenen vuoden ajan. Se on nähtävillä pian myös Suomessa osana Royal Operan elokuvalähetyksiä.
Virginia Woolf rikkoi tunnetusti kirjallisuuden konventioita ja loi tajunnanvirtamaisen tyylin kuvatakseen rikkaita sisäisiä maailmojaan. Ei ihme, että se on saanut vastakaikua myös oopperan ja baletin puolella, jonne ei-lineaarinen kerronta sopii hyvin – antaahan se enemmän tilaa mielikuvitukselle kuin realistinen juoni.
Orlando-romaanin pohjalta on tehty kolme oopperaa – viimeisimpänä Olga Neuwirth vuonna 2019. Lontoon Royal Ballet’n residenssikoreografi Wayne McGregor innostui vuonna 2015 tarttumaan kirjailijan kolmeen teokseen. Tätä ihmeteltiin, sillä McGregor tulee modernin tanssin puolelta, jossa kertovat kirjalliset aiheet eivät ole kovin yleisiä.
Teoksessaan Woolf Works hän kuitenkin yhdistää klassista balettia moderniin kieleensä niin hienosti, että teos on saanut jo useita uusintoja. Näin niistä viimeisimmän helmikuussa.
Lähtökohdaksi McGregor otti kolme Woolfin romaania: Mrs Dalloway, Orlando ja The Waves. Mitään narratiivista balettia hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan tutki tanssin ja visuaalisuuden keinoin hahmojen tunteita ja teosten teemoja: aikaa, identiteettiä ja muistia. Oleellisia osia teosta ovat myös multimediallinen näyttämöestetiikka ja Max Richterin varta vasten tekemä musiikki, joka voimistaa hypnoottista ja emotionaalista vaikutusta.
Triptyykin ensimmäinen osa, I Now, I Then (Mrs Dalloway), vetää katsojan tanssin avulla muistojen monikerroksiseen tilaan. Lavalla nähdään kaksi aikatasoa: nykyhetken Clarissa ja nuori Clarissa. Sama liikefraasi toistuu eri tanssijoilla, mutta eri rytmissä. Tämä luo vaikutelman, että muistot ”kaikuvat” ajassa – täynnä psykologisia vivahteita.
Clarissan ja Sallyn duetossa kevyt liike ilmaisee nuoruuden impulsiivisuutta ja naisten välistä eroottista jännitettä. Kun traumatisoitunut sotilas Septimus tulee mukaan, liikkeen virta muuttuu katkonaiseksi, kuvaten hahmon psykologisia solmuja. Finaalin juhlat taas kuvaavat pinnallista sosieteettia: ihmiset liikkuvat toistensa ympärillä mutta eivät kohtaa.
Royal Ballet toi lavalle ykkösmiehityksensä tähtenään Natalia Osipova, joka loi Woolfin omakuvan ja Clarissan roolin todella koskettavasti. Koko ryhmä oli paneutunut jokaisen liikkeen merkitykseen ja puhtauteen niin, että ne kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
Richterin musiikki on nostalgista ja melankolista. Postminimalistinen, lipuva tekstuuri luo kuvan ajan kulumisesta ja muistoista. Ainoa säilynyt äänitallenne Virginia Woolfin omasta äänestä on kudottu mukaan musiikkiin, mikä korostaa henkilökohtaista vaikutelmaa. Koen Kesselsin johtama Royal Operan orkesteri oli kautta illan tarkasti tehtävänsä tasalla.
Orlando on Virginia Woolfin tunnetuin teos, ja syystä: suuri aihe eli nuoren englantilaisen aatelisen vaellus vuosisatojen halki sukupuoltaan vaihtaen toteutuu leikkisästi, ikuisia teemoja kuten identiteettiä, aikaa ja sukupuolista joustavuutta kuvaten.
McGregor valjastaa virtuoosisen tanssin ilmentämään tätä matkaa teoksessaan Becomings. Kaikki tanssijat liikkuvat lähes identtisesti vailla sukupuolta, nopein jalkavipellyksin ja pyörivin liikesarjoin. Myös musiikki on tässä osassa futuristista ja täynnä elektronisia biittejä.
Liike ja musiikki heijastavat molemmat tasollaan ajan kiihdyttävää virtaa ja Orlandon kokemusta vuosisatojen läpi elämisestä. Vaikutelmaa tehostaa We Not I -studion upea valosuunnittelu, joka luo tiloja ja ajallisia siirtymiä geometrisin lasersätein.
Loppupuolella liikkeet muuttuvat kulmikkaiksi ja lähes robottimaisiksi, kuvaten teknologista ympäristöä. Royal Ballet’n tanssijat saivat osoittaa kaiken virtuositeettinsa. Osa on tanssillisesti kaikkein näyttävin, vaikka se ei pääse tunteiden käsittelyssä yhtä syvälle kuin muu baletti.
Aika ja identiteetti ovat teemoina mukana myös Woolfin pääteoksiin kuuluvassa kirjassa The Waves, mutta siinä ollaan kaukana Orlandon leikkisyydestä, sillä se käsittelee kuolemaa ja eksistentiaalista sulautumista. Woolf hylkää perinteisen juonen, ja repliikit ovat pikemminkin runollisia, sisäisiä mielenmaisemia.
Myös McGregor vaihtaa tyyliä poeettiseksi ja meditatiiviseksi. Askeleet liukuvat, kädet aaltoilevat, maan vetovoima tuntuu. Liike muistuttaa meren rytmiä – tanssijat nousevat ja laskevat vuorotellen aaltojen tapaan. Meri on romaanin keskeinen metafora, ja aaltoihin Woolfin elämä myös päätyi hänen hukuttauduttuaan Ouse-jokeen 28. maaliskuuta 1941.
Ravi Deepresin hidastettu, merta kuvaava video tulee mukaan vahvistamaan elämystä, ja valaistuksessa tuntuu sulautuminen ajan kiertokulkuun ja luontoon. Richterin musiikki perustuu tässä osassa hitaasti velloviin jousiin ja sopraanoääneen. Alussa kuullaan näyttelijä Gillian Andersonin lukemana Woolfin itsemurhakirje miehelleen. Pala tulee kurkkuun.
Soolotanssijat Natalia Osipova, William Bracewell ja Claire Calvert herkistyvät osassa äärimmilleen ilmaistessaan pinnan alla repiviä tunteita. Koko katsomo tuntui pidättävän hengitystään. Sitä kokee baleteissa aika harvoin.
- ••
Woolf Works on nähtävillä Royal Operan elokuvalähetyksissä. Helsingissä esimerkiksi Gilda (Bio Rex Lasipalatsi) näyttää sen 29.3.
